Useimpien ihmisten mielikuva läntisestä naapurimaasta taitaa pitää sisällään suvaitsevaisuuden, sosialidemokratian ja pehmeät arvot. Me barbaarit täällä idässä kävimme verisen sisällissodan vuonna 1918. Sillä aikaa Ruotsissa juotiin kaakaota ja laulettiin Carl Michael Bellmanin lauluja, hopsan ja hei. Me onnettomat liittouduimme Saksan kanssa jatkosodassa. Samaan aikaan Ruotsissa pulla leivottiin täysmaitoon ja voita riitti. Ruotsin näkee helposti parempana, rikkaampana ja moraalisempana versiona Suomesta. Tuo käsitys paljastuu kuvitelmaksi viimeistään katsoessa Klaus Härön elokuvaa Uusi ihminen. Tartuin elokuvaan eilen ollessamme ostoksilla. Jostakin selittämättömästä syystä vain tiesin sen olevan ostamisen arvoinen.   

Olin kuullut tästä elokuvasta jo aiemmin, mutta kuullut sillä lailla epämääräisesti: puolella korvalla kuunneltu haastattelunpätkä televisiossa, silmäillen luettu lehtijuttu. Olinkin siinä luulossa, että tapahtumat sijoittuivat 1930-luvulle. Väärässä olin: elokuvan kuvaamat tositapahtumat käynnistyivät vuonna 1951. Toinen maailmansota oli päättynyt ja rotuhygienia saanut sangen pahan maineen natsiaatteen myötä.

Ruotsissa kuitenkin tehtiin innolla "uutta ihmistä". Köyhät yhteiskunnan elätit saivat liikaa lapsia, kas siinäpä ongelma. Ongelman ratkaisuksi kehitettiin sellaisia paikkoja kuin elokuvassa kuvattu Odenslund: vankilamainen työkoti syystä tai toisesta arvottomille nuorille naisille. Odenslundin asukkeihin kuului nuori romaninainen Jenny, elokuvan päähenkilö Gertrud, säälittävän sekava Alba ja epileptikko Astrid. Epävirallisena pois pääsemisen vaatimuksena on sterilisaatio.

Gertrudin rikos on hänen syntymisensä alkoholisti-isän perheeseen, jossa hän on vanhin kahdeksasta lapsesta. Perhe on köyhä ja äiti kuollut, mutta sisarukset ovat kiintyneitä toisiinsa. Kunnan viranomaiset hajottavat perheen: nuoremmat lapset saavat adoptiovanhemmat ja vanhin joutuu Odenslundiin. Paikan johtaja on vakuuttunut sterilisaation olevan ratkaisu tällaisten ihmisten muodostamaan ongelmaan.

Tapahtumat mutkistuvat Gertrudin ihastuttua työkodin nuoreen talonmieheen. Ja äkkiä tyttö onkin jo raskaana ja joutuu miettimään hyvin konkreettisia keinoja säästyäkseen abortilta ja sterilisaatiolta.

Gertrud pelasti lapsensa elämän, mutta hinta oli kova: siirto Odenslundista mielisairaalaan, jossa hän joutui viettämään 28 vuotta. Hän vapautui sieltä vasta vuonna 1979.

Historia on niin lähellä tätä hetkeä. Vielä minun ollessani lapsi Ruotsissa voitiin pakottaa ihminen sterilisaatioon. Olin 4-vuotias, kun asiaan tuli muutos. Vasta kaksi vuotta ennen syntymääni Suomi luopui mahdollisuudesta pakkosterilisaatioihin. 

Elokuvan jälkeen:

Joissakin kunnissamme on ollut tapana antaa tuoreille lapsiperheille rahallista avustusta. Sellainen on tavallaan viehättävää, mutta jokin siinä myös häiritsee. Onko sittenkään viisasta vaikuttaa pariskunnan perheytymispäätöksiin, olipa tapa sitten positiivinen tai negatiivinen?

Perhesuunnitteluun tähtäävä neuvontatyö on tietysti arvokasta ja tarpeellista, mutta siinähän ei olekaan kyse mistään kepistä tai porkkanasta. En pääse siitä tunteesta, ettei lapsirahan maksamisesta ole pitkä matka lapsisakon maksamiseen. Eikä se muutenkaan ole kovin tasa-arvoista. Entäpä ne pariskunnat, jotka eivät lääketieteellisestä syystä pysty saamaan lapsia? En näe heidän saavan rahallista avustusta hedelmöityshoitoihin. Enpä ole kuullut sellaisestakaan, että kunnanisät tukisivat adoptiovanhempia maksamalla lentoliput Kiinaan.