Löysin aivan sattumalta Anna Kortelaisen kirjan Virginie! ja tietysti se oli "pakko" ostaa. Antikvariaattilöytö se oli, ja harvinainen helmi sellaiseksi. Levoton nainen minulla jo onkin.  

Olen rakastunut ties kuinka monetta kertaa F. Scott Fitzgeraldiin ja aivan erityisesti Kultahattuun. Kun katson sen elokuvana, niin sen jälkeen on aivan pakko lukea romaani. Kun luen romaanin, niin sen jälkeen on nähtävä Mia Farrow Daisynä ja Robert Redford Gatsbynä.

Kultahattu on sikäli onnistunut elokuva, etteivät sen näyttelijävalinnat suista minua totaaliseen epätoivoon. En ole kyllin pikkutarkka valittaakseni Mia Farrowin vaaleudesta (romaanin mukaan Daisy Buchanan oli tummatukkainen), tai Tom Buchananin esittäjän heiveröisyydestä (kirjassa Tom Buchanan oli lihaskimppu, lähinnä vahvaa eläintä muistuttava mies). Karen Blackin esittämä Myrtle Wilson ei ole sellainen ylikypsän hedelmän aistillisuutta uhkuva olento kuten romaanissa, mutta eipä sellainen taitaisi elokuvassa toimiakaan. Yleisellä tasolla elokuva on onnistunut ja hyvinkin uskollinen romaanille & F. Scott Fitzgeraldin hengelle. Se on kunnianosoitus 1920-luvulle, charlestonille ja polkkatukille, lasketuille vyötäröille ja cocktaileille.

Sekä romaania lukiessa että elokuvaa katsellessa nousee mieleen kysymyksiä. Oliko Daisy tyhmä? Johtuiko hänen piittaamattomuutensa tyhmyydestä, vai oliko se jotakin ilkeämpää - täydellistä välinpitämättömyyttä muiden ihmisten tunteista?

Kävin tänään kampaajalla luopumassa hiusteni latvoista. Nyt on yö ja maahan lankeaa pehmeä kesäsade.