Vielä isovanhempien aikaan kuolema oli usein nähty vieras monissa taloissa. Lapsia kuoli enemmän kuin nykyisin, ihmisten elinikä oli lyhyempi ja jopa terve aikuinen saattoi kuolla tautiin, jonka nykyisin hoituisi pois pikaisella käynnillä terveyskeskuksessa. Tästä johtuen ihmisillä oli tarpeeksi surun ja menetyksen kokemuksia ilman tarvetta turvautua aitojen tunteiden korvikkeisiin.

Kirka, niinpä niin. Ja ennen Kirkaa Juice. Ja Kirkan jälkeen takuulla joku muu. Omaisten kannalta on aina traagista menettää joku läheinen, mutta mitä joku iskelmälaulaja merkitsi ihmiselle, joka osti kyseisen laulajan levyn? Millaista surua levyn ostanut voi muka tuntea? Ei CD:n ostaminen tarkoita laulajan tuntemista ihmisenä. Aito suru taas vaatii menetetyn ystävän tai sukulaisen tuntemista. Siihenhän se suru ja menetys perustuu. Jos ei tiedä, mitä on menettänyt, ei myöskään ole menettänyt mitään. Ergo: julkimoja surevat kadunmiehet eivät sure oikeasti. Heidän surunsa kuuluu lainausmerkkien väliin. 

Aina jonkun kansakunnan idolin kuoltua minun tekisi mieleni kulkea laput silmillä seuraavan viikon ajan. En kestä iltapäivälehtien siirappimaisia tunnevuodatuksia, "Mestari on mennyt"-lööppejä ja yleistä ulinaa. Suruparodiaa, elämysten etsimistä leikkimällä surua. Sitten siihen päälle vielä muistokonsertit ja kokoelmalevyt.

"Kun sokka on vedetty.."

.."herra Kranaatti ei ole kaverisi." Näin opettaa Murphyn sotalaki numero 62 Henrik Laineen kirjassa Outo sota: sodankäynnin kummallisuuksia. Oivaa luettavaa valtakunnassa parhaillaan vallitsevan sokerisen ilmapiirin vastineeksi! Mieluummin sitä lukee vaikka panssarikenraali Pattonin runsaasti kirosanoilla suolattua puhetta, kun tätä mussutusta "mestareista" sun muista.