Teimme matkan synnyinseuduilleni. PuoLiskoinen nautti voidessaan tarkkailla luontoa ja tunnistella lintuja. Minä olin suurimman osan aikaa horistontaalisessa asennossa kesämökin sängyllä ja luin. Lisäviihdettä tarjosi radio, Yle Ykkönen tietysti. Lauantaina iltapäivällä sieltä tuli ihana ohjelma, jonne kuuntelijat saivat soittaa runotoiveitaan, jotka sitten heti perään lausuttiin ohjelmassa. Ihmetytti vain se, ettei miespuolisia soittajia juurikaan ollut. Naiset olivat sitäkin ahkerampia.

Jos nyt listaisin viime aikoina lukemiani kirjoja, niin listalle pääsisivät Chaim Potokin Davitan harppu, Anthony Summersin J. Edgar Hoover: FBI:n päällikön salainen elämä, Raymond Carverin Oikopolkuja, Katarina Eskolan Annan aika: erään papinrouvan keskeneräinen elämä ja Sakari Virkkusen Svinhufvud: kansallinen presidentti.

Davitan harpusta pidin paljon. Se on kuvaus pikkutytön kamppailusta oman itsensä löytämiseksi  juutalaisuuden, kristinuskon, kommunismin ja amerikkalaisuuden mosaiikkimaisemassa. On helppoa ajatella Amerikkaa uutena alkuna, tyhjänä tauluna ja mahdollisuuksien maana, mutta siirtolaiset veivät - ja vievät yhä - sinne omat perinteensä, oman menneisyytenä ja omat traumansa. Näin teki myös Davitan äiti, pogromit kokenut ja uskostaan vieraantunut juutalainen. Ilana Davitan tausta on puhdasta amerikkaa siinä mielessä, että perheen isä on Uuden Englannin aristokraattisuvun jälkeläinen, pohjoismainen ulkomuodoltaan ja idealisti luonnoltaan, kun taas hasidiperheestä lähtöisin oleva äiti on tiukka kommunisti, tulisieluinen puolueen jäsen ja Marxiin perehtynyt tutkija. Vain Amerikassa nämä kaksi ihmistä maailman eri navoilta voivat kohdata, rakastua ja perheytyä.

Anthony Summersin Hoover-tilitys oli mielenkiintoinen. Huomasin vasta nyt Hooverin kuolleen vuonna 1972. Erikoista - olen minäkin siis tavallani elänyt Hooverin aikaa.. tavallani, koska hän kuoli huhtikuussa ja minä synnyin kesäkuussa. Hooverhan on käsite, kokonaisen aikakauden keulakuva ja symboli. En osaa suhtautua Summersin kirjoihin aina kovinkaan luottavaisesti, mutta yleisellä tasolla tässä luotiin kyllä kattava kuva J. Edgarista. Homofobiaa potenut homoseksuaali, pakkomielteinen kaiken kontrolloija, harmaa eminenssi.

Carverin Oikopolkuja on novellikokoelma tavallisista ihmisistä elämässä tavallisen epätavallista elämää. Joskus pienet asiat saavat meidät näkemään läheisemme aivan uudessa valossa. Carverin nerous piilee hänen kyvyssään paljastaa ihmisten arkipäivän moniulotteisuus: Carver kuorii arkipäivää kuin sipulia, kerros kerrokselta aina ytimeen asti. Siinä missä tavallisille tallaajille ilmeistä on vain sipulin päälimmäinen kerros näkee nerokas ihminen siinä monia päällekäin olevia kerroksia, limittäisyyksiä ja tiukan ytimen.

Annan aika on Katarina Eskolan löytöretki menneisyyteen. Eskola kirjoittaa isänsä äidistä, 31-vuotiaana keuhkotautiin kuolleesta Anna Lydia Haaviosta (o.s. Ahlgren). Anna Haavion elämä alkaa 1874 ja päättyy 1906. Lyhyeen elämään mahtuu ensin lapsuudenkoti, nuorisoseurariennot, avioliitto ja neljän lapsen syntymät. Lopulta keuhkotauti ja elämästä luopuminen. Annan ajassa on tuntevinaan Anna Kortelaisen kirjojen vaikutusta, mikrohistoriallista lähestymistapaa. Kiehtovaa luettavaa, kiehtovaa myös siinä mielessä, että Anna Haavion vanhin poika oli Martti Haavio, Kalevalan ja kansanrunouden tuntija, P. Mustapään nimellä runoillutkin kulttuuripersoona.

Virkkusen Svinhufvud-tarina on osa hänen Suomen presidenteistä kirjoittamaansa kirjasarjaa. Kirja kattaa Svinhufvudin presidenttiajan, eli mikään kokonaisvaltainen kehdosta hautaan-elämänkerta se ei ole. 30-luku oli mielenkiintoista aikaa Lapuan liikkeineen ja kansallisine mielenkuohuineen. Lapuan liike jakoi jopa Svinhufvudin omaa perhettä kahtia: Eino, yksi presidentin pojista, oli suorastaan intomielinen liikkeen kannattaja, kun taas Ukko-Pekka suhtautui hillitymmin ja ulkokohtaisemmin. Mäntsälän kapina oli eräänlainen vedenjakaja sekin: Ukko-Pekan oli pakko ottaa kantaa liikettä vastaan ja laillisuuden puolesta.