Tänään heräsin flunssaiseen oloon. Nenä oli kuin Niagara, silmät punoittivat ja muutenkin oli kehno olo. Onneksi balettitunnit eivät ole vielä alkaneet, muuten olisi jäänyt tanssikin väliin. Nyt väliin jäi kirjasto ja kauppareissu. Ratiopharmin Naso-suihkeen avulla lääkitsin nenää ja vietin lauantaipäivää sängyssä lueskellen.

Unet tulivat ja menivät sisältäen kummallisia tapahtumia ja henkilöhahmoja. Jo toisen kerran lyhyen ajan sisällä uneksin jättiläisistä. Edellinen jättiläisuni oli painajainen, mutta tätä tämänpäiväistä on jo vaikeampi luokitella. Siinä oli painajaismaisia elementtejä: korkeita paikkoja (putoamisvaara) ja sinänsä avuliaskin jätti, joka kuitenkin oli kovin varomaton avustustoimissaan. Toisessa flunssaunessa esiintyi PuoLiskoinenkin ikävissä merkeissä. Jätti minut yksin suureen ja sekavaan huvipuistoon, jossa sitten orpona välhyilin. Ja - kuten todellisuudessakin - kännykästä oli tietysti akku lopussa.

Turun Raunistulan hurmeinen historia

Olen lukenut Anu Hakalan erittäin mielenkiintoista kirjaa naispuolisista punakaartilaisista. Kirjan nimi on Housukaartilaiset: Maarian punakaartin naiskomppania Suomen sisällissodassa. Kansi on lystikäs mukaelma Tuntemattoman sotilaan kannesta: punaisella pohjalla oleva valkoinen sotilaan figuuri, tosin huulet ovat afroidisen paksut ja punaiset ja aseen piipussa vuosiluku 1918. Hakalan kirja pohjautuu hänen pro gradu -työhönsä ja Suomen sotahistoriallinen seura palkitsi hänen tutkimuksensa vuonna 2005.

Naisten osuus punakaartilaisista oli vain kolme prosenttia. Lukumäärällisesti heitä oli kaartien palkkalistoilla yli kaksi tuhatta. En varmaankaan ole ainoa, joka on naiskomppanioista kuullessaan hämärästi kuvitellut niiden olevan lukumäärältään komppanian kokoisia. Näin ei kuitenkaan ollut: nimityksestä huolimatta "naiskomppania" saattoi olla joko varsinaisen komppanian suuruinen, tai sitten se saattoi vastata nykyistä ryhmää. Aina sitä oppii jotakin uutta, kun pitää silmänsä auki ja kiinni kirjassa.

Minä olen historiahullu. Koin nimittäin melkoisen elämyksen tätä kirjaa lukiessani, koska Turun Alfa-center muodostuu niin keskeiseksi paikaksi naispuolisten punakaartilaisten elämässä. Minulle Turun Raunistulassa sijaitseva Alfa-center on ollut vain eksoottinen liikuntakeskus vanhassa tehdaskompleksissa. Se sattuu myös olemaan  paikka, jossa monet punakaartiin lähteneet naiset työskentelivät ennen sisällissotaa. Barkerin puuvillatehtaan kutomo työllisti kahdeksan myöhemmin punakaartiin päätynyttä naista. Sitä kutomoa olen itsekin silmäillyt, sen tiilistä seinää. Ja millaisen historian nuo seinät pitävätkään sisällään. Millaisia päätöksiä siellä työskentelevät tekivät, elämän ja kuoleman päätöksiä. Nykyisin Alfassa käyvät ihmiset miettivät vain erilaisia liikuntamuotoja. Jumpatako, vai pelatako lentopalloa? Äiti vie lapsensa telinevoimisteluun ja menee itse tanssitunnille. Alfasta on tullut hyvinvoinnin ja hauskuuden tyyssija.

Anu Hakalan kirja on aarre. Se saa historian ja nykyhetken hengittämään samaan rytmiin. Minun on päästävä uudestaan Alfa-centeriin haistelemaan historiaa (viimeistään nenän tukkoisuuden päätyttyä). Pitäisi varmaan alkaa käydä siellä säännöllisesti.