Erään automatkan aikana PuoLiskoinen valisti minua hämmentävästä asiasta: jakokulma on muuttunut ulkomuodoltaan. Se ei enää ole ihan samanlainen kuin "minun aikoinani"*. Siitä sikisi laajempikin keskustelu ja huomasin unohtaneeni jakokulmalla jakamisen taidon. En yksinkertaisesti muista, kuinka se tapahtuu paperilla. Unohdus, tuo alati ahnas peto, on syönyt muinaisen taitoni. Onneksi laskimet on keksitty.

Kertotaulu on pysynyt ihmeteltävän hyvin päässä, ehkä sen tarpeellisuuden vuoksi. Meitä 80-luvun alun koululaisia rohkaistiin pänttäämään kertotaulujunan avulla. Tuo nerokas keksintö oli luokan sivuseinällä oleva, paperista askarreltu juna. Veturiin saivat lapuilla nimensä ne, jotka selvittivät kertotaulukokeensa lippujen liehuessa ja fanfaarien soidessa - mahdollisimman virheettömästi siis. Siitä sitten alaspäin oli ykkösluokka ja kakkosluokka, ihan kuten oikeissa junissakin siihen aikaan kai vielä oli.

Minä en koskaan päässyt veturiin asti. Taisinpa sentään joskus matkustaa kunniallisten ihmisten tavoin ykkösluokassa. Olisi varmaan luovan opettajan kannattanut laittaa junaan viimeiseksi sellainen karjavaunu, johon joutuisivat lannan lemuun kaikki oikeasti osaamattomat.

Toinen pänttäämiseen kannustava juttu oli kertotaululaulu. Sitä musiikkitunneilla laulettiin. Se paljasti hyvin jokaisen epäröinnin ja vaikean kohdan.

Opetellaankohan koulussa enää mitään ulkoa? Minun aikoinani piti osata ulkoa kertotaulu, sijamuodot, saksan prepositiot et cetera ja kaiken huippuna maakuntalaulut. Ynnä muuta, ynnä muuta. "Mun muistuu mieleheni nyt suloinen Savon maa." Ja armotta koulun jälkeen harjoittelemaan, jos ei sujunut.

Musiikin opettaja piti mustaa kirjaa kaikista syntisistä. "Haluaako neiti tänne", kysyttiin kerran minultakin, kun syyllistyin tunnilla hihittämiseen. Neiti ei halunnut. Eikä joutunut, onneksi.

Tätä päivää

Palaan takaisin muistojen maasta tähän päivään. Posti toi odottamani kirjan: Christopher Hibbertin kirjoittaman elämänkerran Edward VII. Maljani on ylitsevuotavainen, mutta vielä on lisää kirjoja tulossa! PuoLiskoinen kiltisti nauhoitti minulle YleTeeman Bergman-elokuvan Talven valoa. Elämyksillä ei ole äärtä eikä määrää.

*) 35-vuotias voi jo hyvin puhua "minun ajastani" ja "nykyajasta". Se on eräs varttumisen tarjoamista iloista.