Luen jo toista kertaa Herbert A. Wernerin muistelmateosta Rauta-arkut. Herbert Werner on eräänlainen harvinaisuus: hän nimittäin selvisi hengissä saksalaisessa sukellusveneessä toisen maailmansodan tiimellyksessä. Todennäköisyydet moiselle ihmeelle eivät näyttäneet mitenkään lupaavilta: sukellusvenelaivaston 39 000 miehestä 28 000 ei koskaan palannut kotiin ja 5000 joutui vangiksi. Sotatoimissa oli 842 sukellusvenettä, joista upposi 779 ja kaksi kaapattiin. Saksalaisen toiminnassa olevan sukellusvenelaivaston tappiot olivat mielipuoliset 93%. Olisikohan kukaan lähtenyt sukellellen sotaan, jos olisi tiennyt näistä luvuista etukäteen?

Wernerin muisteloita en suosittelisi klaustrofobiasta kärsiville. Sukellusvene todellakin oli rautainen ruumisarkku, tosin pakattuna vielä toistaiseksi elävillä ruumiilla, joista monet erilaiset viholliset yrittivät sammuttaa elämän liekin. Oli se varsinainen vihollinen: liittoutuneet syvyyspommeineen, torpedoineen ja tykkitulineen. Mutta oli muitakin vihamielisiä voimia, nimittäin itse meri: vesi, hapen puute, veden paine, kylmyys.

Sodan alkaessa vuonna 1939 Herbert Werner oli 19-vuotias merikadetti. Sodan päättyessä hän oli vain kuusi vuotta vanhempi, mutta edennyt merikadetista aliluutnanttiuden kautta ensimmäiseksi perämieheksi ja aina sukellusveneen kapteeniksi asti. Sotavuodet toivat tullessaan monia läheltä piti-tilanteita. Viimeinen koettelemus oli liittoutuneiden vankina, jonka jälkeen koittikin tyynempi sää. 50-luvulla hän muutti Yhdysvaltoihin ja sai sittemmin maan kansalaisuuden.

Kirjan kuvia katsellessani Werner ja kumppanit näyttävät järkyttävän nuorilta. Sukellusvenemiehiltä oli parranajo kielletty - makeaa vettä piti säästää parempiin tarkoituksiin, kuten esimerkiksi juomavedeksi - mutta parrakkuudesta huolimatta kuvista katsovat kasvot ovat nuoria. Siitä huolimatta sodan loppuvaiheessa Werneriä pidettiin veteraanina ja kokeneena miehenä. Ensimmäisellä komennuksellaan kapteeni Paulssenin alaisuudessa U-557:llä Werner itsekin pitää tuota tuskin kolmikymppistä kapteenia sukellusvenekapteenin perikuvana, vanhana luotettavana merikarhuna.

Saksalaisten tappiot sukellusvenesodassa olivat masentavan suuret, mutta saivat siinä liittoutuneetkin melkoiset löylyt: 14,4 miljoonan bruttorekisteritonnin edestä tuhottuja kauppa-aluksia - 2882 kappaletta - 175 upotettua sotalaivaa ja 264 siipeensä saanutta kauppa-alusta, joiden yhteispainoksi lasketaan 1,9 tonnia. Meren pohjassa on paljon rautaa.  

Tilastoja katsellessa on helppoa huomata saksalaisten olleen vahvoilla sukellusvenesodankäynnissä sodan alusta aina vuoteen 1943 asti. Vuosi 1943 on käännekohta: siitä lähtien tappioiden muodostama käyrä syöksyy ylöspäin jyrkkänä, eikä paluuta enää ole. Samanaikaisesti saksalaisten kasvaneiden tappioiden kanssa kasvaa rajusti liittoutuneiden rakentamien kauppalaivojen määrä. Vuoden -43 kohdalla saksalaiset eivät enää kyenneet nostamaan tuhottujen kauppalaivojen määrää ja samaan aikaan liittoutuneiden uusien laivojen rakentaminen jatkui valtavalla intensiteetillä. Tulos: meriherruudesta oli saksalaisten turha haaveillakaan ja vuodet -44 ja -45 olivat sukellusvenemiesten kannalta todella mustia. Vuoden 1944 tappioita tuli 241 aluksen verran ja vuosi 1945 vei 153 alusta lisää. 

Olen usein ajatellut, että sodat taistellaan sittenkin jossakin muualla kuin maalla, merellä ja ilmassa sotakonein ja asein. Ne taistellaan hyvin pitkälti tehtaissa, teollisuuden ja talouden turnajaiskentillä. Enpä näe mitään syytä muuttaa tätä mielipidettä lukemani perusteella.

Tapahtui tänään:

  • havaitsin pihalla kevään ensimmäisen kuoriaisen (eipä olisi ollut väliksi, kun en ole kuoriaisfani)
  • uskon saaneeni inspiraation uuteen "taideteokseen", aiheena jokin syötävä objekti