Listaan nyt unohduskirjaani katsottuja elokuvia, ehkä en sitten unohda nähneeni niitä.

Manhattan: Woody Allen-elokuva, yliarvostettu sellainen. Minua se ei huvittanut. Voi tietysti johtua siitäkin, että olen viettänyt (liian) pitkän ajan elämästäni ihmisten joukossa, jotka oikeasti ovat sellaisia kuin elokuvan ilkkumat manhattaniitit. Huumorintajuni aiheen suhteen on siis saattanut kulua loppuun. Plussaa George Gershwinin musiikista - se oli todellinen valopilkku tässä mustavalkoisessa rainassa. Miinusta tarinan epäuskottavuudesta: kukaan 17-vuotias tyttö ei haluaisi suhdetta sen näköisen vanhemman miehen kanssa. Ei, ei, ja vielä kerran ei.

Ladies in Lavender: Charles Dancen ohjaama 1930-luvulle sijoittuva draamaelokuva. Kaunis tarina kahdesta kypsässä iässä olevasta cornwallilaissisaruksesta, joiden totutut kuviot sekoittaa heidän rannoilleen haaksirikkoutunut komea, nuori puolalaismies. Toinen sisaruksista (Ursula) kokee voimakasta vetoa nuoreen mieheen osittain johtuen naisen elämässä vallinneesta romantiikan puutteesta. Janet-siskon jalat pysyvät tiukemmin maan kamaralla. Judi Denchin esittämä Ursula on koskettava henkilöhahmo. Kaikkea muuta kuin naurettava vanha nainen, joka juoksee typerästi nuoren miehen perässä. Ursulassa on liikuttavaa herkkyyttä, viattomuutta ja haavoittuvuutta, joka saa ainakin minut muistamaan hänet paremmin kuin järkevämmän siskon tai puolalaishurmurin.

Kuinka eri tavalla suhde - tai suhteen mahdollisuus - paljon nuorempaan ihmiseen ilmeneekään näissä kahdessa elokuvassa. Manhattanissa se on seksisuhde, tai ainakin sellaisena se alkaa. Laventelissa se on romantiikkaa, unta ja haavetta. Manhattanin suhde vaikuttaa peräti yksiulotteiselta ja vaikea olisi uskoa sellaisen kehittyvän tai kypsyvän mihinkään suuntaan, mutta laventelissa suhteessa on kaikki sateenkaaren värit. Ursulan ja Andrean välillä ei tapahdu "mitään" - toisin sanoen siinä ei mennä sänkyyn - mutta samalla tapahtuu niin paljon.