Perjantai-ilta. Pari lasillista valkoviiniä ja Ingmar Bergmanin viimeiseksi elokuvaksi jäänyt Syyssonaatti. Voin vain toivoa, että Suomen televisio suo Bergmanille edes saman kuin Pertti "Spede" Pasaselle, eli näyttää hänen elokuvansa laajalle katsojakunnalle suuren miehen itsensä kuoltua. Lienee turha toivo. Bergmanin elokuvat eivät useinkaan pyri tarkoituksellisesti naurattamaan ja se jo riittää syyksi hyllyttämään ne. Katsotaan vain kiltisti Uuno Turhapuro-elokuvat vaikka sadannetta kertaa!
Syyssonaatti kertoo äidin ja tyttären kohtaamisesta. Äiti, kuuluisa konserttipianisti Charlotte (Ingrid Bergman) on saapunut seitsemän vuoden tauon jälkeen katsomaan tytärtään Evaa (Liv Ullmann). Charlotte ja Eva ovat toistensa vastakohtia: Charlotte on sofistikoitunut, sormenpäitään myöten maailmannainen ja musiikilleen omistautunut taiteilija, kun taas Eva on arkisen oloinen papinrouva. Naisten elämät ja luonteet tuskin voisivat olla enää erilaisempia.
Pitkän ajan jälkeen tapahtuva kohtaaminen nostaa pinnalle kauan pinnan alla muhineet kaunat, katkeruudet ja epävarmuudet. Eräänä yönä Eva päätyy syyttämään äitiään isänsä, hänen itsensä ja Helena-sisaren laiminlyömisestä. Rakastavat eleet, hellittelysanat ja hyvät tarkoitukset ovat olleet julmuuden kulissi, jolla Evan oma persoonallisuus on tukahdutettu - jopa suorastaan murhattu.
Vain viinin rohkaisemana Eva pystyy tekemään aloitteen: luopumaan poskisuukoista ja korulauseista ja käymään läpi kipeää lapsuuttaan. Charlotte on ensin kaikkea muuta kuin halukas muistelemaan menneitä, mutta vahva virta vie hänetkin mukanaan.
Evan mies Viktor (Halvar Björk) pysyttelee taustalla. Evan ja Viktorin avioliitto on onnellinen ja tasapainoinen, mutta sitä varjostaa suru pariskunnan pienen lapsen kuolemasta. Lapsen kuolema on kuitenkin saanut Evan katsomaan syvällisemmällä tavalla todellisuutta. Hänelle lapsi ei ole kuollut, vaan aina lähellä kuiskuttamassa korvaan tai nauramassa siinä ihan vieressä. Elävien ja kuolleiden välinen raja on häilyvä, hiuksenhieno, alati liikkeessä.
Elokuvan lopussa seuraa katarsis. Eva ymmärtää oman äitinsä olevan myös jonkun tytär. Oman äidin lapsuus on ollut kaikkea muuta kuin onnellinen: vain musiikki on suonut mahdollisuuden ilmaista tunteita, jotka perhepiirissä pidettiin piilossa. Charlotte puolestaan pystyy näkemään tyttärensä aikuisen naisen hahmossa pikkutytön, joka kaipasi hyväksyntää omana itsenään. Päivä-Eva on korrekti papinrouva tylsissä rouvamaisissa leningeissä, letit päätä kiertäen. Yö-Eva pyjamassaan ja letit roikkuen on pikkutyttö, hänessä elää menneisyys nykyisyyden ruumiissa. Päivä-Charlotte on päiväperhonen:: kevytmielinen, turhamainen, hauska. Hän on sukkela puhumaan jokapäiväisyyksiä. Yö-Charlotte on onttosilmäinen, oman itsekkyytensä käsittävä nainen, enemmän säälin kuin ihailun tarpeessa.
Armo ei ole oikeutta. Armo on nähdä toisen ihmisen vaillinaisuus myös itsessään. Armo on koettaa antaa anteeksi, yrittää uudestaan. Tätä Eva tarjoaa Charlottelle elokuvan lopussa. Charlotte on jättänyt tyttärensä kodin ja palannut elämäänsä, mutta järkkyneenä. Kirjeessä Eva pyytää anteeksi: hän on ollut kova silloin, kun olisi ollut hellyyden aika. Loppu jää avoimeksi, mutta ainakin minun päänsisäisessä maailmassani Charlotte ja Eva etsivät toisiaan ja myös löytävät etsimänsä. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
