Kummallista ajatella, että aika jatkaa kulkuaan senkin jälkeen, kun itse on tipahtanut kyydistä*. Kaikki, mikä on ollut olemassa, jatkaa olemassaoloa. Vaikka kuinka muuttuneena, mutta silti. Ihmisiä syntyy ja kuolee, hautakiviä pystytetään. Tulee kesiä ja syksyjä, ilmasto lämpenee ja kylmenee. Jossain odottaa jääkausi, joka joskus pyyhkäisee pöydän puhtaaksi näkyvistä muistoista. Kaikki huolella laitetut hautausmaat, kaikki kauniit rakennukset - kaikki peittyy jäähän. Sen jälkeen alkaa arkeologia.

Molekyylit ja atomit, niiden takana piilevä aliatomaarinen taso - kaikki se oli ja on. Ja tulee olemaan. Aine käy läpi ikuisten muodonmuutosten. 

Vietän teofaniaa lukemalla Henri Troyat'n teosta Aleksanteri I. Oiva elämänkerta. Viime kirjastokäynnillä lainasin toisenkin Troyatin kirjoittaman elämänkerran, nimittäin Iivana Julman. Aleksanteri I:n maailma tuntuu olevan paljon lähempänä ajallisesti ja ajatuksellisesti kuin Iivanan. Voisin hyvinkin kuvitella eläväni Aleksanteri I:n aikaa suuremmitta ongelmitta. Suomi oli silloin periferia ja sellainen se on nytkin^. Venäjän suuriruhtinaskuntana tosin Pietari oli maantieteellisesti hyvin lähellä - voi siis sanoa, että omalla tavallamme olimme kuitenkin lähellä keskustaa. Nyt keskusta - Brysseliksi kutsuttu - on kauempana.

 

*) Kyydistä tipahtamisella viittaan tietenkin kuolemaan.

^) Sanottakoon tässä ja nyt, että en koe periferiassa sanana olevan mitään negatiivisia latauksia. Minulle periferia passaa ihan hyvin. On naurettavaa tuntea alemmuutta, tai ylemmyyttä jonkun niin sattumanvaraisen seikan suhteen kuin sijainti. Sitä harjoittavat muutenkin liian monet.