Kukahan keksi ensimmäisenä liittää lyijykynän toiseen päähän pikkuruisen kuminpalasen? Harvinaisen nerokas arkipäivän keksintö tuo pikku pyyhekumi!

Minä käytän vieläkin lyijykyniä, vaikka joskus tuntuu kuin koko maailma olisi jo siirtynyt sovinnolla lyijytäytekyniin. Lyijykynissä on oma viehätyksensä. Hienoinen puun tuoksu, joka leijuu nenään teroittaessa, aito alkuperäisyys ja perinteikkyys. Teroittamistoimenpide on itsessään kuin meditaatiota, luovaa mietiskelyä. Otat kynän käteen ja sujautat sen toisen pään teroittimeen: jokainen liike on tehty tuhat kertaa aikaisemminkin, mikään ei siinä toimenpiteessä ole vierasta. On kuin kotiin palaisit jostakin kaukaa.  

Minulla on teroittimena pieni maapallo, jonka uumeniin kynäni laitan. Pyöritän maapalloa ja siinä kynä teräväksi muuttuu. Ääni on tuttu ja rauhoittava. Kun verkkaiseen toimii, niin mielikin siinä saa aikaa orientoitua käsillä olevaan tehtävään. Olo on kuin lievässä hypnoosissa olisi, sitä rentoutuu ja keskittyy.

Eilen ja tänään:

Liityin Facebook-yhteisöön. Syytä on vaikeampi sanoa - kai ajatuksena olisi kohdata uusia ja vanhoja tuttavuuksia.

Aloitin siivouskoettelemukseni. Olen vihdoin päässyt päätinkiin siitä, minkä huoneen siivoaminen on minulle ehdottomasti vastenmielisintä: makuuhuone tämän kunnian saa. Mitään muuta ei voi siihen edes verrata, joka kerta se on samanlainen voimainponnistus. Siivoukselta jäävä aika menee teetä nautiskellessa ja lukiessa. Glenn Miller soi CD-soittimesta. 

Viimeksi luin Helena Sinervon kirjoittaman, Finlandia-palkitun romaanin Runoilijan talossa. Sinervo tekee matkan Eeva-Liisa Mannerin maailmaan ja kuvaa romaanin lyhyissä luvuissa runoilijan karmeaa lapsuutta, ambivalenttia suhdetta omiin kirjoituksiin, rakkauttakin sen monissa muodoissa.