Oman elämänsä erinomaisuutta oppii parhaiten arvostamaan lukemalla menneiden aikojen koettelemuksista. Lainasin jokin aika sitten Martin Hårdstedtin kirjoittaman Suomen sota 1808-1809. Se toimi hyvin 2000-luvun päivityksenä Vänrikki Stoolin tarinoille. Kunniakkaan kalpamittelöinnin sijaan kiinnitettiin suurta huomiota myös huoltoon. Suomen armeijan vaikeuksista lukiessa tulee ihmetelleeksi, että sodasta ylipäätään oli mahdollista kenenkään selvitä hengissä. Niin kehnot olivat olot, että ellei vihollisen miekka tai kuula tappanut, niin hengenvaaran tarjosi oma ruoka.

Sotilaiden saamat päiväannokset olivat ensinnäkin kalorimäärältään aivan liian pieniä soveltuakseen  taisteluihin osallistuville miehille. On arvioitu normaalien, suhteellisen raskaiden leiriolosuhteiden vaativan noin 3300 kilokaloria sisältävän päivän muonan, ja tämä sotilaille monesti pystyttiinkin tarjoamaan. Fyysisesti raskaat taistelut ja pitkät, kuluttavat marssit vaativat kuitenkin suurempaa kalorimäärää, 5000 kilokaloria tai enemmänkin. Vajetta siis saattoi olla tuntuvasti parin tuhannen kilokalorin verran ja senhän tietää, mitä siitä seuraa. Laihtumista, vastustuskyvyn alentumista, fyysisen suorituskyvyn heikkenemistä.

Sotaa käyvän armeijan ruokatalous koostui leivästä, keittotarpeista ja särpimestä. Leipä saattoi olla kovaa tai pehmeää, keittotarpeet käsittivät jauhot, ryynit ja herneet ja särpimellä tarkoitettiin naudanlihaa tai kalaa.Suomen sodassa tärkeimmäksi yksittäiseksi elintarvikkeeksi nousi leipä. Leipä, ryynit, jauhot - nämä muodostivat ruokatalouden perustan ja niistä saatiin jopa 2/3 päivän kaloritarpeesta. En ennen tätä kirjaa tiennytkään, että Suomen sodassakaan ei tavallaan ollut siviilejä. Siviilit talonpoikaistuvissa oli nimittäin valjastettu leivänleipomistaisteluun! Jos jokainen sotilas sai päiväannoksena 850 grammaa pehmeää leipää - tai vastaavasti 600 grammaa kuivaa leipää - niin lienee selvää, että leivinuunit olivat kovilla siviiliväestön puurtaessa taikinasta limppua.

Leivän suuri osuus päivän muonasta saattaa proteiinipatukoilla ja sisäfilepihveillä hemmotellulle nykyihmiselle tuntua tylsältä. Missä liha, missä kala? Mutta kun lukee liharuoan säilytysmetodeista, niin alkaa leipään keskittyminen vaikuttaa fiksulta ratkaisulta. Makasiinien säilytysolosuhteet olivat parhaimmillaankin puutteelliset - kylmäketjusta ei ollut tietoakaan - ja pientä homehtumista ei suinkaan nähty esteenä ruoan nauttimiselle. Jos liha homehtui, muuttui epämääräisen väriseksi tai limaiseksi, niin se yksinkertaisesti puhdistettiin ja savustettiin uudelleen. Ja sitten syötiin. Kuten sanottu: on ihme, että sodasta palasi kukaan hengissä.

Hårstedtin kirjasta tekee nautittavan runouden ja todellisuuden välinen vastakkainasettelu. Siellä täällä olevat Runeberg-sitaatit törmäävät rysähtäen karuun todellisuuteen. Sankarit kaatuvat jalustoiltaan ja aiemmin syrjään viskatut unohdetut nousevat arvossa. Sodassa eivät nuoret sankarit kaadu sievästi hurmeisille kentille, vaan päätyvät teurastetuksi lihamössöksi, iäkseen vammautuneiksi ja silvotuiksi kerjuu-ukoiksi. Siviiliväestön kärsimykset venäläismiehityksessä saavat nekin huomiota osakseen. Hårstedt näkee myös Suomen sodan traumaattisen lopputuloksen, valtakunnan itäosan menettämisen, alkuna Ruotsin suosimalle politiikalle. Menetettyään Suomen Ruotsi katsoi parhaaksi strategiaksi tulla toimeen Venäjän kanssa hinnalla millä hyvänsä.

Kauhusta kauneuteen: balettikuulumisia  

Sodan kauhuista suoraan kauneuteen ja baletin pariin. Lauantaina olin siellä taas, kuten tavallista. Tunnit ovat muuttuneet raskaammiksi: tälläkin kertaa normaalin tanko- ja keskilattiaharjoittelun lisäksi teimme 40 selkälihasliikettä ja 50 punnerrusta. 20+20 tangossa ja vielä 10 lattialla. Huh!  

Keskilattiaharjoittelun osuus on sekin kasvanut. Katse etsii kaivaten tankoa, kun tasapaino ei tahdo löytyä ja kiintopiste on hukassa. Ensi viikolla vaihtuvat sarjat ja taitavatkin olla viimeiset tänä syksynä. Balettia on nimittäin jäljellä enää vain neljä kertaa ennen joulua.