Tänään oli omituinen päivä.* Satoi ja oli tuulista, vettä alkoi tulla heti aamusta ja sitä tuli koko päivän ja illan. Katsoin ulos puoli kymmenen aikaan illalla ja ulkona oli sateisenhämäränvaloisaa. Muuten sitä ei voi kuvailla. Tarvitaan kaikki kolme sanaa.

Katsoin Ingmar Bergmanin Mansikkapaikan (Smultronstället). Kyllä, se on juuri se Bergmanin elokuva, jossa kellot ovat vailla viisareita! Isak Borgin uni - se viisarittomien kellojen ja ruumisvaunujen uni - on oudon pelottava. Enpä haluaisi nähdä sellaista itse.  

Elokuvaa katsellessa tuli oma lapsuus niin selvästi mieleen.. Tarkemmin sanottuna lapsuuden kesät. Suuri koivu, jonka paksulla oksalla istuin lukemassa ja syömässä Fazerin Parhaita. Kuinka hyviltä ne maistuivat silloin, geisha, rex, tosca ja lakta!^ Kirja tietysti vei mennessään, mutta aina välillä vilkaisin ylöspäin ja näin auringon paistavan vihreiden lehtien lävitse. Oma oksani oli niin varjoisa, turvallinen ja rauhallinen. Lintujen laulua, karkkipaperin rapinaa, auringon äkillisiä valoläikkiä kirjan sivuilla. Ingmar B:n elokuva toi sen mieleen, se kohta, missä puun oksalla lukeva sukulaispoika hyppää alas kun on ruoan aika.

Minunkin lapsuuteni kesiin kuuluivat sisko, serkut, setä ja täti. Ja koiria, paljon koiria! Omat vanhemmat ja seuralliset isovanhemmat, jotka mielellään kutsuivat "mansikkapaikkaan" vieraita. Helppoa ja vaivatonta oli kutsua, isoäiti ei nimittäin pahemmin vaivannut itseään maallisilla murheilla, kuten vierasjoukon syöttämisellä ja juottamisella. Sen saivat tehdä muut. Meille lapsille se oli ihanaa aikaa: kesä, järvi, paljaat varpaat, vapaus. Laivakellolla soittaen ilmoitettiin ruoan olevan valmis. Sen äänen kuuli isoisäkin, joka vanhemmiten alkoi kärsiä huonokuuloisuudesta. Monesti joku meistä lapsista soitti sitä kelloa - se oli haluttu tehtävä - ja sen metallinen ääni tuntui moikuvan päässä, pääkopassa, soittamisen jälkeen soi korvissa pitkään.

Aah, nostalgiaa! Mintun tuoksu kasvimaalta, metsämansikat heinään kerättynä, tienvarsilla kasvavat lupiinit. 70-luku, sadan gramman karkkipussien 70-luku, vaniljajäätelön 70-luku, kalliolle-kukkulalle 70-luku - ja sitä laulua isoäiti inhosi, hän ei Chydeniusta sietänyt.

Niinpä niin, Ingmar B:stä aloitin ja Fazerin Parhaisiin päädyin. Kaukaa haettua, mutta niin läheltä löydettyä.

 

*) Tavallaan tietysti jokainen päivä on omituinen, ei tähän maailmaan kyllästy! Taivaskin on joka päivä erilainen.

^) Törkimysmäisesti pussissa on sen jälkeen vaihtunut moni herkullinen karkki huonompaan. Hävetköön Fazerin väki!