Olen taas väkertänyt mosaiikkityötä niska jäykkänä. Hierojien ammattikunnan kannattaisi kyllä alkaa tukea rahallisesti mosaiikkikurssien järjestämistä. Se nimittäin poikisi heille aika paljon asiakkaita. Tässä vaiheessa työtä olen voimani tunnossa. Kaikki tuntuu helpolta ja sujuu mukavasti. Tiedän nyt kokemuksen kautta sen tunteen muuttuvan saumausvaiheessa. Tätä muuttuvaa tunnemaisemaa kuvatkoon postauksen otsikko.

Ulkona on aurinkoinen, ihana talvipäivä. Kylmyyden vuoksi sitä tulee ihailtua lähinnä ikkunan läpi, siinä samalla kun venyttelee ja oikoo mosaiikkiharrastuksen jäykistämää niskaa. Pikkulintuja käy sääliksi: raukkaparat värjöttelevät palelevina palloina puiden oksilla ja tunkevat itsensä pikkuruisimmistakin aukoista ullakolle kylmää pakoon. Parvekkeemme räystään alta on moni lintu löytänyt reitin ullakon lämpöön. On hullun näköistä, kun pörheä siivekäs änkeää itseään pienestä kolosesta talon sisuksiin. Ensin katoaa pää, sitten keskiruumis siipineen (se käy jo vaikeammin) ja lopuksi sujahtaa pyrstökin piiloon.