Viime yö oli flunssasta johtuvista syistä niukkauninen. Valitettavasti riistin unet PuoLiskoisenkin silmistä niistämiselläni ja kieppumisellani. Lopulta annoin periksi ja hipsin pois sängystä. Osuvaa kyllä katsoin lääkkeekseni Lost in translation-elokuvan, joka sivuaa unettomuutta.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Lost in translation ansaitsi Oscarin käsikirjoituksestaan. Käsikirjoitus ja ohjaus ovat yhden ja saman naisen työtä, nimittäin Sofia "Francis-Fordin-tytär" Coppolan. Tarina kuvaa kahden erilaisen ja eri-ikäisen ihmisen kohtaamista Tokiossa. Toinen on 20+-ikäluokkaa edustava, kaksi vuotta aviossa ollut Charlotte ja toinen viisikymppinen elokuvatähti, entinen suuruus Bob. Charlotte on Tokiossa nuoren valokuvaajamiehensä seurana, Bobia odottaa kotona sisustusvimmainen vaimo ja lapset.

 

Kumpikaan elokuvan päähenkilöistä ei koe kuuluvansa Tokioon. Charlotte viettää päivät hotellihuoneensa ikkunalaudalla istuen, tupakoiden ja ikävöiden miestään. Bob viettää päivät mainostaen japanilaista ("Make it Suntory-time!") viskiä ja illat sujuvat hotellin pianobaarissa. Tokiossa he kumpikin ovat muukalaisia ja kokevat itsensä vieraaksi vieraan kielen keskellä. Tämä mahdollistaa syvällisen kohtaamisen, jota tuskin muualla olisi tapahtunut. Yksinäisyys yhdistää ja joskus vieraalle puhuu suoremmin ja rehellisemmin kuin läheiselle.

 

Charlotte ja Bob alkavat viettää iltoja yhdessä. He juhlivat yhdessä, puhuvat elämästä, rakkaudesta ja avioliitosta. Molemmat ovat avioliitossaan vaikeassa vaiheessa: Charlotten aviomies tuntuu olevan pelkkää kritiikkiä vaimoaan kohtaan ja ehkä jopa kyllästymässä, lipsumassa pois hänen ulottuviltaan. Bob vie ajoittain satunnaisia naistuttavuuksia yksinäiseen sänkyynsä, eikä koe enää olevansa tarpeellinen perheelleen.

 

Romanttista suhdetta päähenkilöiden välillä ei ole - ei ainakaan seksuaalisessa mielessä. Siihen henkilöiden ikäero on tarkoituksellisen suuri. Elokuvassa vain peilataan elämää kahden elämänsä eri vaiheissa olevan ihmisen kautta. Tuloksena on haikean kaunis kertomus muukalaisten kohtaamisesta, muutamasta päivästä irti arkitodellisuudesta.