Lueskelen Jaakko Korjuksen kirjaa Otsassa kuoleman kuva. Se on mielenkiintoinen tilitys suomalaisista Waffen-SS:n riveissä. Kyseessä oli tietysti Wiking-divisioona, johon suomalaiset vapaaehtoiset liitettiin. Kaikesta päätellen joillakin oli kova into värväytyä: miehet väänsivät itsensä melkein solmuun täyttäessään vapaaehtoisille asetettuja vaatimuksia.

Eräskin värisokeudesta kärsivä opetteli värinäköä testaavan kirjan ulkoa, ettei olisi karsiutunut joukosta. Toinen, hyvin pienikokoinen mies, varvasti mittauksissa ja sai ilmeisesti tarkastusta valvovan viskaalin myötätunnon puolelleen: mies kelpuutettiin "168 senttisenä" mukaan. 168 senttiä oli vähimmäispituus, joka hyväksyttiin poikkeuksellisissa tapauksissa.

Mielenkiintoista: joka viides suomalainen SS-mies oli karjalainen. Viipurin läänistä oli eniten lähtijöitä - ehkäpä se ei ole mitenkään ällistyttävää ottaen huomioon tilanteen talvisodan jälkeen.

Ja nyt ne kentaurit!

Katselin eilen Botticellin 1400-luvun lopussa maalaamaa Minerva ja kentauri-taideteosta. Siinä Pallas Athene/Minerva koskettaa etäisen lempeästi kentaurin päätä. Jumalattaren toisessa kädessä on sotaisan näköinen kirves. Jumalatar ei ole alasti, eivätkä edes vapaana olevat hiukset hulmua hallitsemattomasti.

Kentaurit ja miessukupuoli. Haluaisiko jokainen mies olla kuin kentauri, mies vain puoliksi ja puoliksi pelkkää nopeasti nelistävää nelijalkaista? Mitä etuja kentaurina olemisessa on verrattuna pelkkänä miehenä olemiseen? Ehkä juuri tuo mahdollisuus paeta, juosta pois, nopeasti ja kauas? Pyrstölliset merenneitonaiset, he eivät muuten olisi kaksisiakaan pakenijoita kovalla maalla. Sätkisivät ja pompahtelisivat pyydystettyjen kalojen lailla, avuttomina ja henkeään haukkoen.

Kaikki miehet ovat kentaureja. Tai ainakin olisivat, jos voisivat olla.