Sain tänään mosaiikkityöni saumattua. Lienee kohtuullista sanoa sen olevan viimeistä puhdistusta vaille valmis. Saumaus oli yllättävän vaikea työvaihe, oikeastaan vaikein kaikista, ainakin minun mielestäni. Heti alkajaisiksi onnistuin pölläyttämään komean määrän laastijauhoa vaatteilleni, työpöydälle ja lattialle. Sitten vatkutin kokoon aivan liian löysän laastin, johon piti mättää aina vain uusia lusikallisia laastijauhoa. Laastin levitys oli myös melkoista touhuamista kieli keskellä suuta. Tekeleeni kun on pieni, niin siinä saa olla tarkkana kuin porkkana.

Kaikenlaisia pikku kömmähdyksiä sattui pitkin matkaa: tiputin keltaista laastia (akryylivärillä värjättyä) tekeleeni sinisen laastiosuuden päälle - kumpikin laasti oli tietysti vielä märkää, tai ainakin kosteaa. Ensimmäinen reaktio oli kuin suoraan yläasteajoiltani. Tuli sellainen apua-apua-apua-olo ja valtava tarve kätkeä virhe opettajan tarkkaavilta silmiltä & keksiä möhläykselle hyvää selitystä. Sitten muistin taas ikäni - kunnioitettavat 34 vuotta - ja menin rohkeasti kysymään onko pelini nyt pelattu ja työ pilalla. Ei onneksi ollut: kuivuneet keltaiset laastit sai hyvin raaputeltua sinisen päältä pois, kun kumpikin mömmö oli kuivunut.

Oma teos näytti uskomattoman hyvältä kotona, mutta muihin kurssin tuotoksiin verrattuna se jotenkin kalpeni. Periksi en anna kuitenkaan. Voi silti olla, että en vie tekelettä kansalaisopiston näyttelyyn huhtikuussa. Tai jos vien, niin sillä ehdolla, ettei tekijän nimeä ilmoiteta yleisölle. Toinen vaihtoehto on, että ilmoitetaan tekijäksi Paulina "Ninni" Grotenfelt, ikä 6 vuotta, kurssin kuopus.

Puolisoni, tuo ammattisotilaiden kastin edustaja, sanoi mosaiikkini kalahahmon muistuttavan erehdyttävästi toisen maailmansodan aikaista lentopommia. Itse keksin, että 90 astetta kääntämällä kalakuvio muistuttaa ihmeen paljon avaimenreikää. Työni toimii siis eräänlaisen Rorschachin musteläiskätestin tavoin: jokainen näkee siinä haluamansa.