Olen taas tipahtanut maailmankartalta ja kiivennyt sille sitten uudestaan. Maailmankartalta tipahdan aina silloin, kun on Siivouksen Aika. Pari päivää menee toimiessa robotin lailla: raadan sisyfosmaiselta tuntuvaa urakkaa ja unohdan ulkomaailman. Paluu on kuin alati toistuva kevät.

Baletti oli tänään tavallaan palkitsevaa ja tavallaan masentavaa. Palkitsevaa, koska huomaan selkeästi petraavani joissakin notkeutta ja voimaa vaativissa liikkeissä. Masentavaa, koska tajuan aina vain konkreettisemmin selkäni jäykkyyden ja jumitukset. Tänään sain vinkin eräältä tanssitoverilta: akupunktio! Turussa pitäisi olla pelkästään akupunktiohoitoja antava lääkäri. Siis valkotakki, joka on opiskellut medisiinaa, mutta päätynyt harjoittamaan vain ja ainoastaan akupunktiota. Mielenkiintoista! Auttaa kuuleman mukaan selän jännityksiin paljon paremmin kuin perinteinen hieronta. Pistetään harkintaan!

Tämänpäiväinen oli syksyn viimeinen balettitunti. Juuri ennen joulua olisi tarjolla saman opettajan vetämä viiden päivän mittainen baletin intensiivikurssi Turussa. Maanantaista perjantaihin, 17.-21.12. Mutta en tiedä osallistuako, vai keskittyäkö siinä vaiheessa jo joulupuuhiin.

Maallinen tomumaja sai siis tänään harjoitusta juuri sopivasti. Hengellisestä puolesta piti huolta vigilia, johon osallistuimme kello kuuden aikaan illalla.  

Nihilisti, humoristi, anarkisti, -isti, -sti..

Viime aikoina PuoLiskoinen ja minä olemme lukeneet Arto Salmisen kirjoja. Ne sopivat ihmiselle, joka ei pahastu anarkistisesta huumorintajusta ja poliittisesta epäkorrektiudesta. Salmisen kirjat naurattavat, pistävät pohtimaan, itkettävät ja raivostuttavat. Varasto oli ensimmäinen kosketuksemme Salmisen romaaneihin ja sen näimme myöhemmin myös näytelmänä Kansallisteatterin Willensaunassa.

Salmisen romaaneille on tyypillistä se, että ne elävät todellisuudessa, tässä ja nyt. Ne sijoittuvat tähän päivään, tai korkeintaan eiliseen tai huomiseen. Ne ovat ajankohtaisia. Paskateoria kertoo iltapäivälehtien noususta ja roskalehtien armottomasta kamppailusta maailmassa, jossa lukijat eivät enää halua tietoa, vaan viihdettä, juoruja ja shokeerausta. Ihmiset eivät ole mediakoneistolle ihmisiä, vaan materiaalia, joista koneisto puristaa irti jokaisen tilkan. Kuiva kuori heitetään menemään ja ihmisarvo on vanha vitsi, jolle ei edes hymähdetä. Maailma on olennaisesti turvaton paikka, eivätkä ihmiset toivo toisilleen hyvää. On epämääräisiä katukapinahankkeita ja filosofointiin ovat taipuvaisia enää vankilakundit.

Turvapaikassa Salminen käsittelee tulenarkoja aiheita: pakolaisuutta, maahanmuuttajia, kulttuurien törmäyksiä ruohonjuuritasolla. Pakolaisten parissa työskentelevät SPR:n ihmiset ovat kaikkea muuta kuin albertschweitzereita: rasismi kukoistaa ja ihmiset ovat epäluuloisia puolin ja toisin. Pakolaisia katsotaan suomalaisten silmien kautta: Salminen näyttää lukijoille rujon todellisuuden, jossa pakolaiskeskus näyttää lähinnä Mars-planeetan ja eläintarhan risteytykseltä. Ihmissuhdesotkujen ja terapioiden ristiaallokossa kamppaileva auttaja ei jaksa, pysty eikä osaa auttaa muita. Ja lopulta keskus saa lapun luukulle.

Kalavale vie lukijan tositeeveen maailmaan. Kaikki hyvän maun rajat ylittäneessä maailmassa hemmotelluille television katsojille on vaikea tarjota enää mitään uutta. Kunnes joku saa idean: raaka, fyysisen ja henkisen terveyden koetukselle paneva uusi tositeeveeshow nimeltään Auschwitz. Kylmäävä tarina, joka voisi olla tosi. Ja ehkä jonakin päivänä onkin.