Kirkossa tämä on sovintosunnuntai. Anteeksi pyytämisen, anteeksi antamisen ja anteeksi saamisen teemat ovat esillä. Oma riittämättömyyden tunne korostuu: ihanteen ja todellisuuden välinen matka on niin pitkä, liian pitkä. Matkalla väsyy ja masentuu, matkalla tulee kylmä.  

Enpä muuten muista milloin viimeksi olisin suoranaisesti riidellyt jonkun ihmisen kanssa^. Eikä tämä tarkoita minun olevan ihmisenä jotenkin esimerkillinen - ei todellakaan. Kiukkuisia ajatuksia tulee ajateltua päivittäin, vaikka niitä ei kasvoilta lukisikaan. Välistä (=usein) myös moitin ihmisiä PuoLiskoiselle. Ja olen Äyskis-Tiuskis kotona. Kodin ulkopuolella pienet asiat raivostuttavat: jonkun ihminen vitkasteleminen kaupassa hedelmä- ja vihannesvaa'alla. Ja kassalla lörpöttelemään jäävät ihmiset, joita tuntuu riittävän juuri silloin kun itse on kiireinen. Joskus saan tuulta purjeisiin joutuessani jostakin syystä heräämään kesken unieni.

Sarkasmi, iva - ne kuuluvat valitettavan usein kuvioon kun puhun esimerkiksi politiikasta PuoLiskoiselle. Kieli on kerkeä heittämään terävän kommentin tuosta tai tästä. Sellaista on elämäni. Minun ei ehkä tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään yksittäiseltä riitakumppanilta, koska sellaista ei ole. Tarvitsee "vain" pyytää anteeksi koko ihmiskunnalta. 

En pysty pakottamaan itsestäni esiin rakkautta. En osaa puristaa sitä esiin kuin hammastahnaa putkilosta. Tunteita ei voi pakottaa. En ehkä pysty rakastamaan kaikkia ihmisiä, mutta yritän* edes olla myötämielinen heitä kohtaan. Tarkoittaen sitä, että suhtaudun positiivisesti & rohkaisevasti heidän pyrkimyksiinsä, olen ystävällinen, en loukkaa heitä ja yritän ymmärtää heitä heidän lähtökohdistaan käsin. Dalai Lama sen oikeastaan sanoi: "My religion is kindness". Kiltteys, ystävällisyys! Rakkaus on niin iso sana, sen säästää harvoihin ja valittuihin ihmissuhteisiin. Ystävyyskin on iso sana, siksi puhun mieluummin ystävällisyydestä, joka on hillitympi ja vähemmän sitova. Onni on taas sellainen suuri sana - en tiedä pystynkö tekemään ihmisiä onnellisiksi. Minulle riittäisi sekin, jos pystyisin edes joskus tuomaan hitusen ilon tuiketta tullessani. Onni on iso sana, ilo on pienempi.

Pienet asiat, pienet teot, päivä kerrallaan. Pienet tavoitteet? Tulee mieleen se Isaac Bashevis Singerin romaani, oliko se The Manor vai The Estate, jossa mies kysyy rabbilta miten pitää elää, mitä pitää tehdä? Ja rabbi vastaa: älä tee pahaa.

Pian vaihtuu nettikoti  

PuoLiskoinen on tavattoman kiltisti työstänyt minulle uutta blogikotoa. Pian muutan sinne, grotenfelt.net:iin, jossa minulla on jo paikka varattuna. Mutta vielä ei ole sen aika. Se tapahtuu joskus monen teekupillisen päästä.

^) Nyt kun asiaa mietin, niin taisi olla vuonna 2000. Jos siis ei lasketa näitä Äyskis-Tiuskis-hetkiä kotona ja lähiomaisia..?

*) Ei sekään aina helppoa ole ja monesti menee pieleen hyvä yritys.