Kuolema on samanaikaisesti käsittämätön että käsitelty. Käsitelty, luokiteltu, tarkkaan tilastoitu, mutta silti kaiken käsittämisen ulottumattomissa. Ihminen, joka äsken eli, hengitti, puhui ja nauroi on yllättäen hiljaa. Ruumiin maatuminen alkaa heti, välittömästi kuoleman jälkeen. Hetki hetkeltä, tunti tunnilta kuollut on aina vain vähemmän se ihminen, jonka tunsimme ja yhä enemmän kappale maatuvaa maata.

Joskus kuolema on minusta ollut sen kokoluokan juttu, että olen halunnut kysyä arvoisilta kanssaeläjiltä kuinka he pystyvät elämään, maksamaan laskunsa ja juomaan aamukahvinsa menettämättä järkeään. Kuinka norjalainen Jostein Gaarder sen niin osuvasti sanoikaan? "Kestää muutaman miljardin vuotta luoda ihminen. Ja kestää muutaman sekunnin kuolla."

Alan miettiä näitä asioita aina luettuani jotakin vainajiin liittyvää. Aikoinaan Romanovien murhiin, hautaukseen ja tunnistamiseen liittyvät kirjat saivat minut melkein raiteiltani, niin paljon silloin pohdin kaikenlaista. Nyt saman teki Aulis Blinnikan toimittama kirja Sotavainajiamme rajan takaa: Suomen sodissa 1939-45 kentälle jääneiden etsinnät ja muiston vaaliminen.

Mielenkiintoinen anekdootti tästä kirjasta: Aunuksen seuduilla oli paikallisia kuulemma kielletty koskemasta "fasistituholaisten jäänteisiin". Tästä huolimatta seudun kristillisesti kasvatetut asukkaat olivat heitä haudanneet. Näin ei kuitenkaan aina tapahtunut: maastosta löytyy suomalaisten sotilaiden jäännöksiä maatuneina joskus juuri niiltä paikoilta, joille he kuollessaan jäivät. Näin oli esimerkiksi Salmin Mantsilassa, jossa kolmen JR 2:n toisen pataljoonan miestä olivat yhä niillä sijoillaan: hyökkäämässä luurankoina ylämäkeen, harjua vasten - huonompi juttu heidän kannaltaan. Hiukan luut olivat levinneet, ehkä eläinten toimesta, mutta siellähän oltiin edelleenkin. Vainajien vuosikymmeniä jatkunut hyökkäys päättyi vasta vuonna 1999.  

Kirjassa kerrottiin myös kenttähautausmaiden karusta kohtalosta rajan toisella puolella. Viipurin vanhan tuomiokirkon liepeillä oleva hautausmaa on toiminut autojen parkkipaikkana ja kaatopaikkana. Äyräpään hautausmaa oli annettu telttailijoiden kaatopaikaksi. Tätä taustaa vasten tuntuu todella irvokkaalta itänaapurin melskaus Viron pronssipatsas-kiistassa.

Minusta tuntuu, että siellä missä kuolemaa ja kuolleita ei kunnioiteta, ei kunnioiteta myöskään elämää ja eläviä. Jollakin oudolla tavalla nämä kaksi asiaa ovat sidoksissa toisiinsa tässä maailmassa, jossa asioiden ja ilmiöiden vastakohdat usein tuovat esiin niiden syvällisimmän merkityksen. Jos jättää ihmisruumiin mätänemään metsään kuin raadon, niin ei siinä osoita halveksuntaa vain sodanajan viholliselle, vaan koko ihmisyyden käsitteelle. Jos pitää kerran eläneiden ihmisten hautaa kaatopaikkana, niin kyllähän siinä tulee kertoneeksi aika paljon omista arvoistaan ja sivistystasostaan. Kuolleitahan se ei haittaa, mutta turha on sellaisten tempausten jälkeen enää yrittää pitää yllä mitään sivistyksen pintasilausta. 

Suomessa kaatuneiden käsittely on mielenkiintoinen esimerkki siitä, kuinka käytäntö muokkaa ohjesääntöä. Talvisodan syttyessä Suomen armeijassa oli vielä voimassa vuoden 1932 ohjesääntö, jonka mukaan taistelussa kaatuneet pitää ensisijaisesti pyrkiä hautaamaan taistelupaikan läheisyyteen. Kotikuntaan haudattavaksi kuljettaminen oli toissijainen vaihtoehto. Talvisodan aikana sotilaspastorien, sotilaiden ja omaisten vaikutuksesta käytäntö muuttui ja lopulta ohjesääntökin. Uusi ohjesääntö, jota voi hyvin sanoa sisällöltään päinvastaiseksi vuoden -32 tekeleeseen verrattuna, saatiin painosta juuri ennen jatkosodan syttymistä vuonna 1941. Käytäntö oli kuitenkin jo ehtinyt muuttua aiemmin, vaikkei armeijan piirissä täysin yhtenäistä linjaa asian suhteen ollutkaan*.

Kuolleen kunnioittaminen oli myös elävien kunnioittamista ja heidän surunsa huomioimista. Sankarihautausmaa ei ole vain sankarihautausmaa, vaan se on paikka, jossa yksilölle annetaan arvoa muunakin kuin Valtion omistamana, korvattavissa olevana käsiparina. Kotiin kuljetettu sotavainaja on mies, poika, isä ja veli. Hän on palvellut maataan, mutta hän ei ole pelkästään maansa palvelija.

Mietin Jekaterinburgia, Siperian metsissä maatuneita keisarillisen perheen ruumiita. Mietin suomalaisia sotilaita, kentälle jääneitä, maaston osaksi muuntuneita, kuudenkymmenen vuoden jälkeen kotiin palanneita. "Death be not proud", kirjoitti John Donne. Dylan Thomas taas kehotti tarrautumaan elämään, "Rage, rage against the dying of the light." Kumpi oli oikeassa?

Kun aivot muuttuvat maaksi ja kun silmäkuopat ovat tyhjät, niin tarkoittaako se aivoissa ajateltujen ajatusten haihtumista kokonaan pois? Ja silmien näkemien näkyjen lakkaamista? Ja jos ne jatkavat olemista, niin missä ne ovat?

Nykyisin on alettu soveltaa kvanttifysiikkaa myös kuoleman mysteeriin. Puhumme asioista aina niillä sanoilla ja käsitteillä, jotka ymmärrämme ja jotka ovat kotoisin meille tutusta ympäristöstä: nyt sanomme siis aivojen olevan tietokoneen kovalevyn kaltainen järjestelmä, joka on kvanttitietoisuuden "käyttöliittymä" materiaan. Haluamme, olemme aina halunneet, selittää selittämätöntä.

Parantumaton romantikko?

Minulla on kahdenlaisia haaveita. A-luokan haaveet ovat realistisesti toteuttamiskelpoisia, B-luokan haaveet ovat taas äärimmäisen epätodennäköisiä toteutumaan, lähinnä sellaisia päiväunia. Eräs B-luokan haaveeni on muuttaa Karjalaan, Kannakselle tai pohjoisemmaksi, jonnekin esivanhempien asuttamalle seudulle. Elää siellä ja kuolla siellä, muuttua maaksi yhdessä niiden ihmisten kanssa, jotka ovat samaa lihaa ja verta kanssani. Elää vaikka kuinka köyhää ja vaikeaa elämää, mutta elää kuitenkin. Joskus elämä tuntuu merkityksettömältä siellä, missä sitä eletään irrallisena, sukupolvien ketjusta irrotettuna renkaana.  

No, kuten sanottua, tämä kuuluu sinne päiväuniosastoon.

 

*) Karjalan armeijan johtoporras oli ilmeisesti sitä mieltä, että kaatuneet tulisi haudata kunnian kentälle. Kyseessä ei siis ollut mikään omaisia vastaan suunnattu kiusanteko, kaikkea muuta. Ja logistiikkaan liittyvät ongelmat olivat tietysti nekin aina olemassa.