Tanssi on ollut minulle tärkeä rentoutumiskeino jo kambrikaudelta lähtien. Silloin muinoin trilobiittien asuttaessa planeettaamme tapasin tanssia jazztanssia, joka pohjautuu hyvinkin pitkälti klassisen baletin traditioon. Sitten välissä oli tauko, jonka aikana podin polveani ja mietin, josko maailma syntyi sotkan munasta. Sen polveni tulin loukanneeksi uhkarohkean talvipyöräilyn seurauksena. Nyt olen palannut tanssiharrastuksen pariin ja tanssin toista vuotta klassista balettia. 

Joskus silloin esihistoriassa ehdin aloittaa klassisenkin tunnit, mutta ne jäivät. Se polvi, se polvi. Erikoislääkäri sanoi silloin, että tällä jalalla et enää tanssi, etkä harrasta mitään raskaampaa liikuntaa*. Se kuulosti melko ehdottomalta tuomiolta, vähän kuin Jumalan suusta tulleelta. Vaan erehtyvätpä valkotakitkin.

Eilen oli taas balettitunti. Turun seudun tanssioppilaitos sijaitsee tunnelmallisessa, hiukan ränsistyneessäkin puutalomiljöössä lähellä linja-autoasemaa. Tunti alkaa 19:30, ja nykyisin on jo pimeää, kun koululle saavun. Alkusyksystä valoa vielä riitti.

Tanssisalit ovat talvisin kylmiä, keväisin ja alkusyksyisin taas kuumia. Eilen oli melko sopivasti lämpöä, mutta kuuma tuli silti. Glissade-hyppyni arveluttavat ainakin minua itseäni. Piruetit puolestaan näyttävät jo usein siltä, miltä pitääkin. Retireet ovat usein yhtä tuskaa, mutta käsien kannatus sujuu - yleensä.

 

*) Tuomio tosin ei ollut ehdoton, vaan ehdollinen: leikkaus, ja elämä hymyilee taas. En lähtenyt leikkaustielle, enkä ole sitä katunut. Anoppini on sen souvin kokenut, leikkaus, korjausleikkaus, korjausleikkauksen korjausleikkaus.. Ei kiitos.