Maanantai, perinteinen ostospäivämme, aukeni kauniina ja kirkkaana. Iltapäivän kuluessa kirkkaus vaihtui pimeydeksi: puolisokin valittaa, kun kotoa lähtiessä ja sinne palatessa on pimeää. Valoisa aika hujahtaa ohi äänen nopeudella.

Minähän en aikakausilehtiä halua ostaa. Ne ovat turhaa paperisaastetta. Niistä saatava tieto on minimaalista ja niistä seuraava vaiva liian suurta*. Niiden ostaminen ei siis kannata. Tänään tein poikkeuksen. Ostin Taiteen Mestarit-lehden. Se ilmestyy kerran kahdessa viikossa ja maksaa noin puolet siitä, mitä Vogue. Ja siinä missä Vogue lietsoo negatiivisia tunnelmia (pahaa mieltä pradattomuudesta) antaa Taiteen Mestarit lukijalleen hyvää mieltä.

En silti olisi sitä ostanut, ellei kannessa olisi ollut lupausta Giottosta. Giotto-sisältö minut sai lankeamaan. Kuvia katsellessa ei voi kuin ihmetellä maailman muuttumista. Giotton töissä on uskoa, niissä on sielua ja syvyyttä. Taiteilija ei ole maalannut valokuvamaisen realistisesti kuvattaviaan. Tämä taide on taidetta toisesta maailmasta, erilaisesta todellisuudesta. Onko se tapa nähdä asiat kokonaan kuollut?

Parin viikon päästä on taas luovuttava suosiolla neljästä eurosta ja yhdeksästäkymmenestä sentistä. Seuraavan numeron aiheena on nimittäin Hieronymus Bosch!

 

*) Ensin ne lojuvat olohuoneessa ja työhuoneessa pitkiä aikoja. Sitten ne pitää viedä alakertaan limbukseen (="välitila" autotallin ja takkahuoneen välissä) muun paperinkeräystavaran joukkoon. Ja milloin ne sieltä sitten päätyvät keräyslaatikkoon - se on täysin hämärän peitossa.