Aloitetaan triviaalista, siitä on hyvä nostaa rimaa: olimme PuoLiskoisen kanssa ostoksilla. Minä ajoin meidät korkeimman omakätisesti Raision Myllyyn, koska elonkumppanini oli niin väsynyt, ettei halunnut ajaa*. PuoLiskoisen autosta oppii joka ajomatkalla jotain uutta ja hämmentävää. Tänään opin parkkivalojen ja ajovalojen välisen eron. Olen, onneton, joskus ajellut pelkät parkkivalot päällä kuvitellen kaiken olevan kunnossa. Ja senkin opin, että autoissa ei ole takatuulilasia, vaan takalasi. Oma ajokki on sentään vailla vertaa! Olkoon vain puutteellinenkin, mutta ainakin sen tuntee ja tietää. 

Ostin kaksi poolopaitaa Lindexiltä, luonnonvalkoisen ja harmaan. Olisin ostanut mustankin, mutta eipä siellä ollut minun kokoani. 

Kielestä ja muistamisesta

Tänään mietin suvussa kulkevia sanontoja. Mistä kaukaa ne ovat tulleet, keneltä ja miksi? Mistä tulee sukupolvelta toiseen periytyvä rakkaus johonkin tiettyyn runoon?

Kun äitini haluaa oikein todella painottaa jotain asiaa mauttomaksi, niin hän siirtyy suomesta venäjään ja sanoo prostoi. Tuon ilmauksen historian satun tietämään: se tulee isoäitini äidiltä, joka eli osan elämästään Venäjällä. Hän puhui kuutta kieltä, mutta ei koskaan oppinut suomea täydellisesti. Siitä tulee toinen ilmaus suvussamme: joskus saatamme leikkimielisesti kehua jonkun kauniit silmät sanomalla "kauniit silmit"! Ilmaus tulee samaiselta äidin-äidin-äidiltä, joka raiskasi suomea tuohon malliin. Kaksoiskonsonantit olivat kyseiselle rouvalle myös ikuinen kompastuskivi. Hän ei koskaan ollut suuttunut, vaan suutunut.

Äitini äiti taas rakasti Eino Leinon runoa "Hymyilevä Apollo". Olen miettinyt miksi. Olin teini-ikäinen, kun hän siteerasi minulle tätä runon säkeistöä:

"Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk' ei aina esille loista.
Kas, hymy jo puoli on hyvettä
ja itkeä ei voi ilkeä;
miss' ihmiset tuntevat tuntehin,
siellä lähell' on Jumalakin." 

Tuo summaa hänen suurpiirteisen elämänasenteensa todella hyvin. Hän ei ollut ihminen, joka olisi periaatteen nimessä tallonut toiset alleen, vaan hän asetti ihmiset puutteineenkin etusijalle kaikkeen muuhun nähden. Minulle "Hymyilevä Apollo" on aina isoäidin runo. Kun vain sen kuulen radiosta, tai luen jostakin, niin ajattelen isoäitiä. Ja se yksi venäjän kielen sana prostoi tuo mieleen niin paljon kaikkea. Koko äidinpuoleisen suvun elämänilon, elämänuskon ja elämänhalun. Yksi pieni sana, yksi (ei niin pieni) runo - se riittää muistuttamaan sukupolvien ketjusta, ajassa kuljetusta matkasta, veressä kulkevasta viestistä.

Isäni äiti on minulle aina läsnä omissa runoissaan, kirjeissään^ ja L. Onervan runoissa. Uskon hänen samaistuneen Onervaan: Onervan tavoin isäni äiti oli täysiverinen boheemi ja hänellä vasta oli lavea luonne! Valvoi yöt, kirjoitti ja luki runoja, ei pahastunut pikkuasioista. Oli hoikka ja elegantti - häntä pidettiin kaupungin tyylikkäimpänä naisena. Antoi meidän, lastensa lasten, leikkiä koruillaan ja vaatteillaan. Armoitettu tunnelmanluoja ja sisustaja, persoonallisuus jos kuka.

Kannattaa viettää hetki kontemploiden äidinkielen käsitettä. Minulle sukuidentiteetin ja muistot ovat välittäneet ensisijaisesti naiset. En usko olevani ainoa. Naisten on kieli, naisten kielessä elävät muistot. Isäni oli oikeastaan pieni poikkeus tästä säännöstä, hän kyllä tarinoi menneistä ja oli kielellisesti lahjakas. Mutta silti - ei kieltämme turhaan äidinkieleksi kutsuta.. Millainen olisi maailmamme ilman naisten kieltä, naisten muistoja ja äidin kieltä?

*) PuoLiskoisella oli tänään - postauksen teemaan sopivasti - kielenhuollon tentti Porissa. Lisäväsymystä ovat aiheuttaneet lauantain ja sunnuntain metsästysretket (saaliina peura!) Hämeen puolessa. Pitkiä päiviä, lyhyitä öitä.

^) Sattuvat olemaan allekirjoittaneen hallussa.