Lappeenrannan Huhtiniemeen haudatut vainajat tuovat muistoja mieleen. Muistoja nuoruudesta, jonka yhtenä hulluna kesänä kiipesimme Huhtiniemessä olevaan hyppyritorniin. Talvisin siellä viihtyivät mäkihyppääjät.  

Huhtiniemessä oli myös teekkarien ja muiden vastaavien opiskelijoiden asuntola. Huhtiniemessä suunnistettiin joskus, kun liikunnan opettaja sai äkillisen kunnianhimon puuskan. Silloin me Lappeenrannan Lyseon tytöt saimme kokea suuren onnen suunnistaa Huhtiniemessä lähempänä olevan Päällystöopiston - nykyisin Maanpuolustuskorkeakoulun - metsikön sijaan.

Huhtiniemessä järjestettiin myös ikimuistoinen Lyseon liikuntapäivä. Muistan käärityt farkunlahkeet, kuumana paistavan auringon, petankin pelaamisen ja sen, että paras ystäväni lähti kesätöihin Ahvenanmaalle pian tuon liikunnallisen elämyksen jälkeen.

Äitini kertoman mukaan kummisetäni treffaili nuoruudessaan tuomari Toivo Tapanaisen* tytärtä. Tapanainen oli myös isäni vanhempien perhetuttava.

 

*) Tapanaisesta: tuomari Tapanainen oli Lappeenrannassa tunnettu hahmo lähinnä vuodan 1918 tapahtumien vuoksi. Silloin hän toimi kenttäoikeudessa, joka määräsi punaisella puolella sotineita ammuttavaksi. Kun Huhtiniemi rävähti uutisiin, niin silloin - ja Arposen kirjan luettuani - oletin kyseessä olevan vanhan kaunan Tapanaista kohtaan. Tällaisissa tapauksissa katkeruus elää pitkään. Etenkin kun Tapanainen ei ainoastaan tuominnut punaisia, vaan myös oli myös liikeasioissaan menestyksekäs. Kateushan on kansan pahin vika. Olipa Huhtiniemen tapahtumista mitä mieltä hyvänsä, niin mielestäni Arposen kirjaa ei voi pitää todisteena puolesta tai vastaan. Historian tutkimus on edelleenkin tiedettä, ei koottujen huhupuheiden julkaisemista ja perusteettomia oletuksia.