Tarjolla on lihankappale, jonka päällä on erinäisiä mausteita ja yrttejä kekomaisessa muodossa. Seurue syö kasvoillaan ilme kuin olisivat parasta aikaa pohtimassa jotakin syvällistä Schopenhauerin sanomaa, eivätkä suorittamassa pakollista itsensä ravitsemisen toimenpidettä. Kevyet rypyt otsalla ovat sallittuja, arvaukset ruoan koostumuksesta ovat suotavia. "Onko tässä ketunleipää päällä?" "Pilkottua nokkosta, kuinka omaperäistä.." Ja näin se jatkuu.

Tai sitten pitää pupeltaa jotakin hävyttömän ruotoista kalaa, koska kauppojen kalatiskien ruodottomat vaihtoehdot ovat tietysti hiukan vulgaareja ja tavanomaisia. Hyvässä lykyssä kala on vielä raakaa, koska kalan liiallinen kypsentäminen on tietysti synneistä suurin.  

Ja näistä kyseenalaisista herkuista pitäisi muka maksaa itsensä kipeäksi. Laihduttaa lompakko, pahoittaa mieli, sairastuttaa vatsa! Ei kiitos.

Yksinkertainen on kaunista ja hyvää. Eräs parhaista makumuistoistani sijoittuu Antwerpeniin. Lasillinen huokeaa, kuivaa valkoviiniä, flaamilaistytön tuoreesta valkoisesta leivästä leikkaamat paksut viipaleet, päällä voita ja juustoa. Auringonvaloa, pöytä puiden alla, keskiaikaisen kirkon kellot. Paratiisi.

Iltahetki kuningattaren seurassa  

Onnistuin lainaamaan Peter Englundin kirjoittaman elämänkerran Kuningatar Kristiina. Taidanpa vetäytyä lukemaan sitä.