Koin todellisen déjà vu -tuntemuksen katsellessani uutisia Virosta. Kukkakauppojen ja muiden vastaavien rikotut ikkunalasit kimalsivat maassa kuin kristallit. Saksa, Kristallnacht, vuosi 1938. En tietystikään ollut missään muodossa todistamassa ensimmäistä kristalliyötä, mutta jokseenkin samaltahan sen on täytynyt näyttää. Nyt vain osanottajien roolit ovat päälaellaan: rikotun lasimurskan tuottavat maassa asuvan vähemmistön edustajat, venäläiset.

En käsitä mitä pahaa on siinä, jos sotilaspatsas siirretään sotilashautausmaalle sen alle mahdollisesti haudattuine vainajineen. Jos sitä tehdessä ei häpäistä kuolleita millään tavalla, niin missä on ongelman ydin? Eikö itsenäinen valtio saisi itse päättää (edes) omien patsaidensa pystyttämisestä, kaatamisesta tai siirtämisestä? Pitäisikö pysti antaa takaisin Venäjälle, jos se Virossa muodostuu kiistakapulaksi? Tuskinpa virolaiset siitä kynsin hampain ovat valmiita kiinni pitämään, eli siinä mielessä tuo viimeisin vaihtoehto saattaisi olla toimivakin.  

Tuntuu kummalliselta mekkaloida asiasta pitkän kaavan mukaan. Itseäni kuohutti huomattavasti enemmän afganistanilaisen taliban-liikkeen vimma tuhota kulttuurihistoriallisesti korvaamattomat muinaiset buddhapatsaat silloin joskus vuonna 2001.