Päihdeäitien saaminen pakkohoitoon näyttää olevan sellainen teema, johon palataan aina uudestaan. Kantaa otetaan puolesta ja vastaan: onko yhteiskunnalla oikeus puuttua naisen elämäntapoihin ja itsemääräämisoikeuteen vielä syntymättömän sikiön etujen vuoksi? On helppoa ymmärtää sekä pakkohoidon puolustajia että vastustajia.

Itse soisin jokaisella lapsella olevan oikeus syntyä mahdollisimman terveenä, eikä sitä terveyttä ainakaan saisi tietoisesti tuhota äidin päihderiippuvuus. Elämäntavoista riippumattomille sairauksille ja vammoille ei mitään voi, mutta tuntuu ikävältä ajatella jonkun ihmistaimen aloittavan elämänsä vahingoittuneena vain sen vuoksi, ettei äiti malttanut olla juomatta/huumeilematta/pilleröimättä raskausaikaa. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika, eikö sitä voisi viettää suhteellisen selvänä? 

Mietin vain pakkohoidon käytännön toteutusta ja sen eettisiä ongelmia. Tietääkseni ensimmäinen neuvolakäynti sijoittuu noin suunnilleen raskausviikoille 8-10. Tietysti raskaus on silloin vielä aivan alussa, mutta olisiko päihteiden käyttö ehtinyt vahingoittaa alkiota jo tuossa vaiheessa? (1) Ja jos näin on, niin pitäisikö ensimmäistä neuvolakäyntiä aikaistaa ja pitäisikö se saada pakolliseksi*? Tämä siis on kysymys yksi. Kysymys kaksi koskee päihderiippuvuuden toteamista. Tietysti on helppoa havaita, jos joku ihminen on neuvolakäynnillä päihteiden vaikutuksen alaisena, mutta harva kai on. Useimmat pyrkivät  salaamaan taipumuksensa mahdollisimman huolellisesti neuvolan väeltä. (2) Voiko päihderiippuvuuden testata luotettavasti - avainsana: luotettavasti! - verikokeella tai virtsanäytteestä? Monet päihteet poistuvat elimistöstä lyhyessä ajassa. Niin - hiuksista taitaa saada viitteitä pitemmän aikavälin käytöstä? Ainakin joidenkin aineiden?

Kysymys kolme koskee rajanvetoa haitallisen, erittäin haitallisen ja pakkohoitoa vaativan päihderiippuvuuden asteesta. (3) Missä vaiheessa äiti on niin pahasti hakoteillä, että pakkohoito on vaihtoehto? Ja kuka sen määrittelee tapauskohtaisesti?

Lopuksi voisikin kysyä (4) kuinka hoito toteutetaan käytännössä ja (5) mitä se maksaa ja (6) kuka^ sen maksaa. Jos olisin oikein ilkeä ilonpilaaja, niin voisin lisätä sulkuihin seitsemännen kysymyksen: mistä tähän pakkohoitoon suunnattavat rahat ovat pois, mutta ehkä en sentään ala niin pikkumaiseksi?

Mietin tupakoinnin muodostamaa ongelmaa. Tupakoinnista on tutkitusti haittaa sikiölle - eikö tähän aiota puuttua? Entäpä anorektikkoäidit? Paastoavat raskausajankin ja vaarallisin seurauksin? Puuttumisen kynnys ja rajan vetämisen ongelmat lienevät tässä ne eettiset pulmapaikat, jotka pitäisi selvittää. Jos niistä koskaan pystytään yksimielisyyteen pääsemään. 

Lyhyitä luonnehdintoja luetuista kirjoista:

Eila Jaatinen: Iloiset kilot: totta ja tarua tuhdeista tytöistä. Hauska ja reipas, runostelevakin kirja kaikista, jotka eivät mahdu kokonumerojen 36-44 väliin. Tekstin joukossa on myös lystikkäitä piirroksia, jotka jo itsessään ovat melkoinen piristysruiske ankeaankin talvipäivään. Riimejä, tarinoita, myyttejä ja uskomuksia lihavuudesta - tässä kirjassa on kaikkea. Ja myös idoleita ja samaistumisen kohteita pyöreille. Tällaiset kirjat voivat auttaa väärien kauneusihanteiden kanssa painivia naisia.

Leena Lander: Käsky. Tästä romaanista on paljon melua pidetty. Se kuvaa vuoden 1918 tapahtumia, naispuolisen punakaartilaisen kohtaamista valkoisen tuomarin ja esivallan kanssa. En suoraan sanottuna jaksanut lukea tätä loppuun, niin tavanomainen ja ennalta arvattava oli juoni. Joskus kaipaisin jotain uudenlaista otetta vuoden -18 tapahtumista, edes romaanimuodossa. Saan kai odottaa turhaan. Mihin tällaisia edes tarvitaan? Kai joka kodissa on Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia heti Raamatun vieressä kirjahyllyssä, siinä sitä on riittävä totuus meille. Vaikka fiktiota olisikin.

Paavo Rintala: Maatyömies ja kuu. Tähän tarinaan suorastaan rakastuin! Kertomus pienistä ihmisistä, maan hiljaisista: heitä ei kutsuta Linnan juhliin, eivätkä he kouluta lapsiaan yliopistossa. Tässä romaanissa oli jotakin, joka toi mieleen Myytilliset tarinat. Se uskomus illan hämärissä liikkuvasta vanhasta ojankaivajasta, Lapiomiehestä, joka myös tulee noutamaan työetiikaltaan moitteettoman Väinön tuonpuoleiseen - siinä mytologia on astunut tähän päivään, nykyaikaan. Kiehtova kirja.

Runostelua

Kuoltuani teen kotini puuhun.

Elän lehdessä, jota auringon valo hellii,

olen valkea runko, jolla leppäkerttu mönkii.

Annan kodin linnuille, taivaan matkustavaisille

ja öisin oksillani tähtiin kurkotan. 

*) Neuvolakäynnithän eivät ole Suomessa pakollisia. Neuvola on oikeus, ei velvollisuus. Näin siis ainakin vielä. Eri asia sitten kuinka neuvolan pakolliseksi teko vaikuttaisi asiakkaiden ja henkilökunnan välisen luottamussuhteen kehittymiseen.

^) Tähän kysymykseen uskon tietäväni jo vastauksen. Eihän siihen ole kuin yksi vastaus: veronmaksajat. Leikataanko varoja vaikkapa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista, että saadaan odottajien pakkohoito pystyyn? Vai karsitaanko vanhusten saamia palveluita?