Sain vihdoin katsotuksi Pedro Almodóvarin elokuvan Kaikki äidistäni ("Todo sobre mi madre") Kyseessähän on Oscar-palkittu elokuva, mutta se ei motivoinut minua katsomaan. Päädyin lainaamaan sen, koska olen aiemmin pitänyt joistakin Almodóvarin elokuvista. Oscareilla nimittäin palkitaan niin monet erilaiset elokuvat, ettei sen saaminen kerro katselukokemuksen kannattavuudesta vielä yhtään mitään.

Kaikki äidistäni on surullinen elokuva. Se kertoo sairaanhoitajana työskentelevästä yksnhuoltaja-Manuelasta, joka menettää 17-vuotiaan poikansa liikenneonnettomuudessa. Elämä tuntuu olevan julmaa pilaa: elintenluovutuksen parissa työskentelevä Manuela joutuu itse omaisen asemaan ja allekirjoittamaan luovutuspaperit, joita normaalisti antaa muiden täytettäväksi. Poika kuolee syntymäpäivänään, eikä täysi-ikäsyyden kynnykselläkään vielä tiedä mitään isästään.

Manuela matkustaa Madridista takaisin nuoruutensa maisemiin Barcelonaan. Hän päätyy muistojen lisäksi saamaan ystäviä, kokemuksia ja uuden tarkoituksen elämälleen. Manuela pääsee toteuttamaan hoivaviettiään huolehtiessaan raskaaksi tulleesta nuoresta nunnasta, Rosasta, joka kaiken muun hyvän lisäksi on vielä HIV-positiivinen. Manuela on menettänyt poikansa, mutta synnytykseen kuolleen äidin lapsi jää hänelle ja kantaa hänen poikansa nimeä. Varsinainen jymy-yllätys on lapsen isä: sekä vauvan että Manuelan kuolleen pojan isä on sama ihminen, transvestiitti Lola. Elokuvassa ei mitenkään selitetä, miksi kaksi kohtuullisen konservatiiviselta vaikuttavaa naista (Manuela ja sisar Rosa) ovat rakastaneet näin erikoislaatuista henkilöä. Manuela selvisi omasta kohtaamisesta raskaudella, Rosalla on huonompi onni: raskauden lisäksi hän päätyy kantamaan HI-virusta.

Almodóvarin Kaikki äidistäni on kuvaus maanalaisesta maailmasta ja sen yöihmisistä: transvestiiteista ja prostituoiduista, arkipäivän pinnan alla elävistä ihmisistä. Teatterilla on myös merkityksensä elokuvan juonen kannalta: hoivaajan roolin lisäksi Manuela pääsee kokeilemaan siipiään teatterimaailmassa esiintyessään sijaisena Viettelysten vaunussa. Heterorakkautta näyttelevät lesbot, naisia näyttelevät miehet - elämä ja teatteri menevät sekaisin, lomittain, ne maailmat kohtaavat ja sulautuvat toisiinsa useammin kuin vain kerran. Ilo ja suru kohtaavat myös, kietoutuvat yhteen niin tiukasti, ettei niitä voi toisistaan erottaa. Onko oma HIV-positiivisuus suurempi suru kuin se ilo, mitä voi tuntea suukottaessaan omaa lastaan?

Ensin olin pettynyt, kun elokuva ei tarjonnut mitään selitystä Manuelan ja Rosan rakkaudelle Lolaa kohtaan. Se tuntui mahdottomalta, epätodennäköiseltä ja kummalliselta. Voi kuitenkin olla, että mahdotonta tässä maailmassa on vain mahdoton. Auringon alle mahtuu paljon erilaisia tarinoita ja paljon erilaisia rakkauksia. Joskus niiden syitä on vaikea löytää, koska asianomaiset eivät niitä välttämättä osaa itsekään selittää.