Kävin kirjastossa. Lainasin Eeva Kilpeä (Häätanhu ja Tamara), sekä Juhani Ahon Omatunnon. Hyllyjä kolutessa löysin myös Vladimir Nabokovin omaelämänkerrallisen aarteen Puhu, muisti, ja sitä aloin tietysti ensimmäisenä lukea kotiin palattuani. 

Kirjaston poistohyllyssä olivat jo toista viikkoa myynnissä Anja Kaurasen Tushka ja Tytti Parraksen Pensionaatti. Niin, ja Anu Kaipaisen Vilulinnut! Ostin ne, koska onhan se jo merkki Kohtalolta, kirjat edelleen siinä hyllyssä ihan kuin odottamassa juuri minua. Todella hyväkuntoisiakin olivat kaikki kolme. 

Kävin kaupassakin. Markettien sulottomuus, sille ei varmaankaan mikään vedä vertoja. Ja miksi ihmeessä kaikki makeiset ja muut pitää nykyisin myydä jättimäisissä pakkauksissa? Keksitkään eivät enää tunnu ylelliseltä nautinnolta, kun ne on pakattu silmiä särkevän kirkkaisiin jättipakkauksiin. Kaikki on niin taloudellista, niin järkevää, kaksi yhden hinnalla. Kauppojen leivonnaiset: lisäainepommeja, on kuin pesusientä purisi. Esanssiset muffinssit, muoviset kakut. Täytteenä teolliselta maistuvaa kreemiä, joka kelmuttaa suun.  

Pakastealtaalla mieli assosioi vapaasti ruumishuonemielikuvia. Kirkas valaistus, liian monta surullista pakasteporkkanaa. 

Daideilija

Tässä tällainen.