Olimme liturgiassa tänään. Jossakin vaiheessa minulle tuli hiukan huono olo ja menin kirkon edessä olevalle penkille istumaan. Olo oli kuin Fransiskus Assisilaisella: pikkulinnut touhusivat omiaan ihan rauhassa siinä lähellä, minä en häirinnyt niitä eivätkä ne minua.

Huomasin tämän päivän olevan Englannin Henrik VIII:n kruunajaispäivä. Tämä naisten kannalta onneton päivä sattui vuoden 1509 kohdalle. Henrikin kuningatar tuossa vaiheessa oli vielä Katariina Aragonialainen, mutta pianhan se muuttui. Henrik VIII ehti kutsua vaimokseen kuutta eri naista elämänsä aikana, joista kaksi hän tuomitsi kuolemaan. Kuolemaan tuomitut olivat Anne Boleyn - Elisabet I:n äiti - ja Catherine Howard.

Henrik VIII herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Naisten suhteen hän vaikuttaa olleen kuin hemmoteltu lapsi. Toisaalta hän oli myös renessanssi-ihminen sanan varsinaisessa merkityksessä: tarvitsee vain kuunnella hänen säveltämäänsä musiikkia ja on helppoa unohtaa vaimot ja rakastajattaret.

Henrik VIII:n naissotkut vaikuttivat osaltaan anglikaanisen kirkon syntyyn. Katolinen kirkko suhtautui nihkeästi avioeroon, joten ratkaisu oli kääntyä protestantismin puoleen. Uskonpuhdistuksen tragiikka oli sen sotkemisessa valtapolitiikkaan. Saksassa se johti kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka vei noin kolmanneksen väestöstä hautaan sodasta johtuneista syistä. Englannissa se johti verisiin välienselvittelyihin protestanttien ja katolilaisten välillä, lyhyeen tasavaltalaiskauteen ja terroriin. 

Englannissa tänäkään päivänä kruununperijä ei voi olla katolilainen. Hän ei voi myöskään avioitua katolilaisen kanssa menettämättä paikkaansa kruununperimysjärjestyksessä. Niin pitkä on historian käsivarsi. Lähihistoriassa ainakin kaksi Windsorin suvun jäsentä on joutunut luopumaan paikastaan perimysjärjestyksessä katolilaisuuden vuoksi. 1970-luvulla Kentin prinssi Michael menetti asemansa avioiduttuaan katolilaisen naisen kanssa ja vuonna 2006 katolilaisen kroaattineidon kanssa avioitunut, itsekin katolilaiseen kirkkoon liittynyt Nicholas Windsor menetti paikkansa molemmista syistä johtuen.

Tietääkseni myös pohjoismaisissa monarkioissa hallitsijan on edelleenkin oltava luterilainen. Tanskassa nykyisen kuningattaren ranskalainen puoliso kääntyi luterilaisuuteen. Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa perustuslaki tekee asian hyvin selväksi: hallitsijan on kuuluttava luterilaiseen kirkkoon. Ruotsissa asia viedään vielä pitemmälle korostamalla hallitsijan velvollisuutta tunnustaa puhdasta evankelista uskoa muuttumattomana, Augsburgin tunnustuksen mukaisena versiona. Ruotsissa velvollisuus kuulua luterilaiseen kirkkoon koskee myös muita kuningashuoneen jäseniä kuin hallitsijaa ja hänen puolisoaan.

Jos nyt jossitellaan..

Ja nyt pääsemme asian ytimeen! Suomi oli hyvin vähällä liittyä monarkioiden klubiin vuonna 1918. Kuningaskin oli valmiiksi katsottuna saksalaisesta ruhtinassuvusta. Jos Suomi olisi päätynyt kuningaskunnaksi, niin miten päätös olisi vaikuttanut kirkollisessa mielessä? Olisiko Suomen kuninkaan uskonnosta esitetty vaatimuksia? Olisiko Suomesta tullut ainoa pohjoismainen monarkia, joka mahdollistaisi hallitsijasuvulle valinnan luterilaisen ja ortodoksisen uskon välillä?