Ingmar Bergman-kauteni katkaisi T.J. Särkän ohjaama Juha. Sehän perustuu erään suosikkikirjailijani, Juhani Ahon, samannimiseen romaaniin ja on jo sen vuoksi katsomisen arvoinen. Oikeastaan on ihme, ettei kukaan ole tarttunut Ahon Papin tyttäreen ja Papin rouvaan - niistä saisi ainakin minun mielestäni upeat elokuvat, ainakin taitavien tekijöiden käsissä.

Aho on mestarillinen kolmiodraamojen kuvaaja. Hänellä on ajoittain kiusallinenkin kyky nähdä naisen sieluun ja kuvata sitä pirullisella tarkkanäköisyydellä. Papin rouvassa kolmiodraama muodostuu nuoren papin vaimon Ellin, hänen miehensä Mikon ja kesävieras Olavin välille. Juhassa tragedian ainekset koostuvat paljon vanhemman aviomiehen ja nuoren, kauniin Marja-emännän yhteensopimattomuudesta, jonka karjalainen naistenmies Shemeikka sopivasti havaitsee.

Sekä Ellin että Marjan miehet ovat kunnollisia miehiä, mutta samalla toivottoman arkisia. Rakkaus on yksipuolinen tunne, jota miehet tuntevat vaimojaan kohtaan. Vaimojen, Ellin ja Marjan, tunteet vaihtelevat inhon, säälin ja suvaitsevaisuuden välillä. Avioliitto oli kummallekin pakkoratkaisu: Marja oli köyhä orpo, jonka kohtaloksi olisi ollut jäädä piiaksi Juhan kotitaloon, ellei mies olisi rakastunut köyhään tyttöön ja mennyt hänen kanssaan naimisiin vastoin sukunsa tahtoa. Elli oli papin tytär, jolle oikeastaan ainoa mahdollisuus saada turvattu asema oli mennä naimisiin isänsä apupapin kanssa.

Särkän elokuva on uskollinen Ahon tekstille. Tapahtumia ei olla muuteltu, mutta paljon jää ilmaisematta. Romaanin henkilöiden ajatuksia, henkilöiden päänsisäistä maailmaa, ei tietenkään voi elokuva tuoda julki. Avioliiton historia ja taustat jäävät paljolti hämärän peittoon.

Juhan ja Marjan taloon tuleva komea Shemeikka tuo tullessaan romantiikkaa ja jännitystä, kauneutta ja kimallusta. Hän myy Marjalle silkkihuivin, jonka Juha kruunaa ostamalla vielä kultasoljen koristeeksi. Näin symbolisesti vaihtuu arkinen palttina ja vaski silkin ja kullan kimallukseen. Soidinmenot käydään läpi lyhyessä ajassa, liian lyhyessä: Marja tekee harkitsemattoman ratkaisun ja pakenee elämän ankeutta Shemeikan veneeseen ja Karjalaan, jossa luulee olojen olevan paremmat. Hän päätyy Shemeikan "kesätytöksi", yhden kesän ratoksi, jonka osana on sen jälkeen jäädä talon orjaksi. Saman kohtalon ovat jakaneet jo monet muut naiset ennen Marjaa. Kaikki tämä selviää tietysti liian myöhään: totuuden valjetessa on Marja jo raskaana Shemeikalle. Paluuta ei näytä olevan.

Lopulta Marja kuitenkin palaa - ilman lastaan. Perillä hän tunnustaa Juhalle saaneensa lapsen, mutta uskottelee lapsen syntyneen raiskauksen seurauksena, kun Shemeikka vei hänet väkisin. Pariskunta lähtee hakemaan lasta, mutta perillä selviää koko totuus: Marja lähti mielellään, ei rakastanut miestään, ja lapsi oli aito rakkauslapsi, joka ei väkivallasta syntynyt. Epätoivoinen Juha tekee itsemurhan koskessa.

Romaanina tarina toimii, elokuvana se jää hiukan vajaaksi. Henkilöiden motiivit eivät selviä riittävän hyvin, yhden teon johtaminen toiseen ei näytä niin johdonmukaiselta kuin se näyttää romaanissa. Elokuvaan on saatu pituutta laulu- ja tanssikohtauksilla, jotka paikoitellen vaikuttavat nykykatsojasta kornilta. Shemeikan lumouksen pystyi hyvin ymmärtämään romaanissa, mutta elokuvassa hän vaikuttaa tahattoman koomiselta. Housut ovat kuin vaarin verkkarit ja parta kuin vuohella. Aidosti viettelevästä ja vaarallisesta naistenmiehestä tulee melkein vitsi. Tämä ei tietenkään liene Särkän syytä?

Huvittelin mielessäni kuvitellessani uutta elokuvaversiota Juhasta (Kaurismäen tekelettä en viitsi edes tässä edes noteerata). Kuka voisi esittää Shemeikkaa? Olisiko mitään mahdollisuutta saada romaanin naistenmies toimimaan valkokankaalla? Ruipelo ripakinttu ei ainakaan rooliin sopisi. Jussi Lampi? Joku vastaava, pitkä ja komea. Tässäpä rooli, joka todella erottaisi jyvät akanoista.

Kuinka Bergman olisi ohjannut Juhan? Olisiko synkistellyt enemmän itsemurhakohtauksella, ladannut siihen enemmän merkitystä ja volyymiä? Varmaankin.

Mitä Aho oikeastaan sanoo kolmiodraamoissaan? Ehkäpä sen, että rakkaus on tuhoava voima. Rakkaus voi olla vaarallisempi kuin viha. Rakkaudessa epätoivo ja kuolema ovat aina lähellä. Rakkaus ei ole reilua ja aina se satuttaa. Rakkauteen liittyvät haaveet eivät useinkaan vastaa todellisuutta, vaan ne pettävät ihmisen. Odotamme paljon, saamme vähän - ja silti se on sen arvoista, kai.