Joulun jälkeen saapui kirjapaketti Amazonilta. Myöhässä, ikävä kyllä, sisällys kun oli PuoLiskoisen joululahja minulle. Onneksi saapui sentään: paketin sisältämän kirjan luin melkeinpä yhdeltä istumalta. Kyseessä on George Jonaksen Vengeance, dokumenttiromaanin tyyliin laadittu kostokuvaus vuodelta 1972. Munchenin olympialaisissa tapettujen israelilaisten urheilijoiden veri huusi maasta ja Israelin silloinen pääministeri Golda Meir turvautui Mossadin apuun syyllisten rankaisemiseksi. Maan mahtavat kokosivat ryhmän miehiä tappamaan Munchenin verilöylyyn osalliset. Kirja on kertomus kostosta ja terrorismista, mutta myös yksilön suhteesta yhteisöön. Mitä isänmaalla on oikeus vaatia kansalaisiltaan ja mitä velvollisuuksia kansalaisella on isänmaata kohtaan? Kun erilaiset uskollisuuden velvoitteet muuttuvat keskenään ristiriitaisiksi, niin mitä ihminen lopultakin on? Maataan palveleva sotilas, vai perheenisä ja aviomies? 

Tapahtumia seurataan nuoren - 22-25-vuotiaan - "Avnerin" silmillä. Nuoresta iästään huolimatta hän on ennättänyt ottaa osaa kuuden päivän sotaan ja on taustansa puolesta ihanteellinen valinta tehtävään. Vallanpitäjien osoittama luottamus sokaisee ja työpaikkahaaveet El Al-lentoyhtiössä muuttuvatkin aivan muuksi. 

Israelin eetosta edustaa kirjassa "Avnerin" äiti. Hänen katsannossaan oma maa on riittävän suuri palkkio kaikesta vaivasta, jota kansalaiset ehkä joutuvat sen vuoksi kärsimään. Vanhemmalle sukupolvelle holokausti ei ole historiaa, vaan todellisuutta. Se luo perspektiivin ja asioiden arvojärjestyksen. 

Jonaksen kirja on laadittu dokumentin muotoon, on lähdeluetteloa ja loppuviitteitä. Romaanimainen esitystapa kuitenkin syö himppusen verran uskottavuutta. Kuin myös se, ettei kirjassa esitettyjä väitteitä oikeastaan pysty todistamaan oikeiksi tai vääriksi. Loppuviitteetkin toimivat lähinnä sivuseikkojen sijoituspaikkana: niissä tarinoidaan israelilaisesta mestarivakoojasta Eli Cohenista, mies- ja naispuolisten terroristien toimintatapojen eroista ja niin edelleen. Ne eivät siis tue millään tavalla itse tarinaa. Mielenkiintoista luettavaa silti, mukaansa tempaavaa ja ajatuksia herättävää. Synkän aikamatkan voi täydentää katsomalla Steven Spielbergin elokuvan Munich, se kun perustuu juuri tähän kirjaan.

Olipa onni olla vain potkupukuinen vauva vuonna 1972! Kun katsoo silloisia vaatteita ja hiusmuotia - huh huh. Miehet suosivat merkillistä Beatles-tukkaa, jonka näkeminen saa sormeni syyhyämään halusta tarttua saksiin ja napsaista. Naiset taas kasvattivat hiuksensa superpitkiksi ja suosivat keskijakausta kaikkea muuta kuin ilmavissa kutreissaan. Miehet taisivat olla niin kiireisiä maailmaa parantaessaan, ettei aikaa jäänyt edes parran ajamiseen. Ikävä näky, ei voi muuta sanoa.