Luen Anna Kortelaisen jykevää teosta Naisen tie - L. Onervan kapina. Aluksi Kortelaisen aihevalinta hämmästytti: taidehistorioitsija kirjoittamassa runoilija-Onervasta? Sivujen kääntyessä sai tämäkin arvoitus ratkaisunsa: Onerva nimittäin opiskeli taidehistoriaa ja sivutöikseen kirjoitti taidearvostelujakin.

Kortelaisen teos esittelee Onervan sellaisesta näkökulmasta, josta häntä ei aiemmin ole juuri nähty. Aikansa akateeminen pätkätyöläinen ja valkokaulusköyhälistön jäsen, eteenpäin pyrkivä nainen maailmassa, joka edelleenkin oli miesten maailma.

En ollut kovinkaan yllättynyt saadessani tietää Kortelaisen puolison olevan kirjailija Hannu Mäkelä, joka jokunen vuosi sitten kirjoitti myös Onervasta (ja Leinosta) teoksensa Nalle ja Moppe.

Onerva ja Leino ovat vainajia, enkä minä heitä tuntenut. Arvelenpa vain, että ihmisenä Onerva olisi ollut enemmän mieleeni. Onerva ei anna itsestään niin suuriegoista vaikutelmaa kuin Leino.

Letargiaa ja aikataulukapinaa

Olo on veltto ja viitsimätön. Lieneekö letargiaa, vai mitä sitten - raudan puutettako? Tuntuu vaikealta sopeutua mihinkään aikatauluun: ajatus tiettynä viikonpäivänä suoritettavasta tietystä liikuntaharrastuksestakin ahdistaa. Sitä haluaisi olla kokonaan vapaa, rikkoa rajoja. Ratsastaa syksyisessä marrasmetsässä ja haistella märkien puiden tuoksua. Mennä ex tempore kolmen tunnin kävelylenkille ja palata kotiin vasta, kun on pimeää. Parvekkeella palava lyhty toivottaa tervetulleeksi ja jälkeenpäin maistuu aina iso kupillinen kuumaa teetä.