Talletanpa unohduskirjani lehdille muiston 80-luvun (kivikautisesta) koulunkäynnistä. Muistelen äidinkielen tuntien ehdotonta suosikkipuuhaa, nimittäin lauseenjäsennystä. Sitä harrastettiin jo ala-asteella, mutta panokset kovenivat huomattavasti ala-asteen vaihtuessa ylä-asteeksi. Silloin ei enää ollut hymy herkässä.

En tiedä kuinka homma käytännössä toimi Suomen muissa kouluissa, mutta meillä se ainakin meni näin: opettaja kirjoitti liitutaululle - ja me kiltisti kopioimme vihkoihimme - kertovan sanajonon. Vaikkapa näin:

Matti 

leikkii

autolla

Siitä vain reippain mielin jäsentämään! "Matti" on tietystikin lauseen subjekti. Predikaatin paikan saa "leikkii" ja "autolla" lienee objekti. Helppoa kuin heinänteko. Ikäväksi puuha muuttui siinä vaiheessa, kun mukaan tulivat adverbit, adverbiaalit, predikatiivit ja kaikkien kammoamat sijamuodot.

Muistan pitkät päivät, luokan loistevalaisimet, liidun hajun ja pitkänpitkät sanarimpsut. Muistan kostuvat kämmenet, kellon katsomiset ja kovan muovituolin, jolla ei saanut keikkua. Muistan vihkon vaaleansinisen, tasaisen ruudukon, jota tuijottamalla ei vastauksia löytynyt. Muistan alkavan päänsäryn ohimoissa ja tuskallisen varmuuden siitä, että jäsennystä tulisi myös kotiläksyksi.

Äidinkieli oli silti vielä helposti hoidettavissa. Matematiikka, kemia ja fysiikka tarjosivat todellisia haasteita, joihin en aina pystynyt vastaamaan. Yläasteella kemia oli suorastaan oksettavaa. Luokan koeputket olivat edellisten jäljiltä aina likaisia, joten kunnianhimoiset kemialliset kokeemme päätyivät säännöllisesti eriasteisiin epäonnistumisiin. Lukiossa tyydyin kamppailemaan kemian kanssa vain sen kaikille pakollisen kurssin verran. Lukion kemian opettaja oli onneksi koeputkihullu ja teki kaikki kokeet itse luokan edessä, innostuneena kuin lapsi. Näin oppilaan näkökulmasta lukion kemia oli matematiikan kaksoissisar, niin paljon ne muistuttivat loppuvaiheessa toisiaan. Ikävämpi juttu minun kannaltani.

Kirjava Paulina

Olen taas kirjava, eli kirjoja on riittämiin käytyäni tänään kahdessa eri kirjastossa. Aloin heti lukea Juhani Ahon teosta Kevät ja takatalvi. Lainasin myös muutamia elokuvia. Olin liikkeellä PuoLiskoisen autolla ja se osittain pilasi kirjastokäynnistä saatavan nautinnon. PuoLiskoisen auto on minun makuuni liian suuri, enkä ole aivan sinut kaikkien sen toimintojen kanssa. Kyyti siinä on niin pehmeää, että nopeus kasvaa aivan huomaamatta. Saa siis olla tarkkana nopeusmittarin kanssa.

"Vierasta" autoa ajaessa ajoa joutuu miettimään paljon enemmän kuin oman tutun ajokin ollessa alla. Olisi ollut paljon muitakin asioita hoidettavana tänään kirjaston lisäksi, mutta autoahdistuksessani jätin sikseen. Apteekkiin sentään sain itseni suostuteltua.