Jokin aika sitten tilasimme kirjoja nettikirjakaupasta. Tulevat Amerikasta asti, joten saahan tässä odotella. Odottavan aika on pitkä: joka päivä toivoo vain näkevänsä ison pahvisen paketin postilaatikossa. Tällaisiin tilaustoimiin ei tarvitsisi ryhtyä, jos vain Suomessa olisi riittävästi laadukkaita kirjakauppoja. Ainahan toivoa voi, vaikka sitten turhaankin. 

Luin Salaman Siinä näkijä missä tekijä. Hyvin kirjoitettu romaani: elävää tekstiä, lihaa ja verta olevia henkilöhahmoja. Kirjassa elää menneen ajan karhea Pispala ja nyt jo kadonnut työväen perinne. Uskottavaa! Vaikea vain tajuta tuollaisten ihmisten motiiveja, jotka sodan aikana viettävät aikaansa suunnitellen ja toteuttaen sabotaaseja omaa puolta vastaan. Ja voikohan siitä kohtuudella kiehahtaa, jos moinen toiminta johtaakin rankkoihin rangaistuksiin? Aikuiset ihmiset vastaavat itse teoistaan: kuka leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön.

Tumma ja hehkuva veri oli huomattavasti Soittorasiaa parempi katselukokemus, suoraan sanottuna ihana. Se kieli, värikäs suomen kieli ja romanien kieli! Ja se kulttuuri kaikkine tabuineen ja lakeineen. Televisiosarjan tapahtumat olivat suurelta osin samat kuin Kiba Lumbergin romaanissa Musta perhonen. Päähenkilön nimi tosin oli matkan varrella vaihtunut Memesasta Miraksi. Lisäksi televisiosarjassa oli suoranainen maagisen realismin elementti, jota ei romaanista löytynyt. Se tosin alkoi aikaa myöten huvittaa, kun melkein joka jaksossa veitsi välähti tai ase pamahti. Ja jos ei näitä sattunut, niin ainakin nyrkki heilui. Hei hulinaa! 

Pettymys (?)

Olikohan sankarikuningas Kaarle XII oikeasti tällainen kukkakeppi? Toivottavasti ei, tai murskaantuisi taas yksi illuusio. Tosin Kaarlen puolustukseksi voidaan sanoa, ettei hänen aikanaan ollut kuntosaleja ja sen ajan sotiville miehille kestävyys oli varmasti tärkeämpää kuin isot lihakset ja lyhytkestoinen voima.