Tieteen Kuvalehti tuli tämän päivän postissa. Hämmästyttävää: joskus muinoin on maan pinnalla vaeltanut tuhat kiloa painava karhu. Tämä Arctodus simus viihtyi pallomme arktisilla alueilla ja hävisi historiaan 10 000 vuotta sitten. Onneksi sellaisia ei ole enää: en varmaankaan jaksaisi suhtautua PuoLiskoisen metsästysharrastuksiin tyyneydellä, jos metsissä elelisi tuon kokoluokan olentoja.

Almodovaria, putoavia lehtiä, alkavaa nuhaa..

Syksy: väliin sataa kuin saavista kaataen, väliin paistaa kaukaiseksi käynyt aurinko. Kirjavat lehdet puissa tempautuvat tuulen mukana maahan. Maa peittyy ruskeaan ja kultaan.

Minä poden nuhaa. Aikaisemmin tänään uskoin tulevani oikein kunnolla kipeäksi, sen verran paleli ja nukutti. Ehkä sittenkin siltä vältytään.

Iso teekuppi ja paljon, paljon vihreää teetä. Aina välillä valkoistakin. Vedenkeitin ahkeroi, kiehauttaa vettä tuon tuostakin. Kahdet sukat päällekäin, kaksi paitaa lämpöä tuomassa. DVD-soittimessa Pedro Almodovarin elokuva Naisia hermoromahduksen partaalla.

Kuinka kauniiksi nainen kuin nainen muuttuu, kun hänessä on intohimoa johonkin. Kuinka paljon ihmisen silmät voivatkaan puhua: se kohtaus, jossa Pepan sänky palaa, naisen katseessa niin monia tunteita. Kauhistusta, hämmästystä, hullua iloakin. Riemukas on myös se kohta, jossa punainen puhelin lentää lasin läpi, kun Pepa heittää sen ulos raivonpuuskassaan. Väriä kuin ainakin syksyn lehdissä, intohimoa, tunnetta.

Vaimonsa rakastajattareen vaihtanut, rakastajattarensa uuden naisen vuoksi hylännyt Ivan jää täysin taustahenkilöksi. Hän ei ole olennainen. Olennaisia ovat hänen naisensa ja heidän tunteensa. Missä sattuma loppuu ja kohtalo alkaa? Ja kuinka monin tavoin meidän ihmisten elämät voivat kietoutua yhteen? Tällaisia kysymyksiä herättää minussa nyt katsomani Almodovar.

*) Sitaattihan on tietysti Pikku Kakkosen legendaarisen Nalle Luppakorvan laulusta. Osaan sen vieläkin ulkoa, vaikka en olekaan Pikku Kakkosen katsojakuntaan kuulunut hmm.. vuosikausiin..?