274569.jpg

On kirjoitettava nyt, kun vaikutelmat ovat vielä tuoreita. On kirjoitettava nyt, kun teatterivaatteet ovat pesussa ja suussa maistuu vielä matkaevääksi nautittu pumpernikkeli. Nyt on sen aika: aika kirjoittaa varastolasseista.

Tämä näytelmä toimi. Se oli samaan aikaan surullinen, karhea, ruma, kaunis - siinä oli koko elämä. Rakkauden rumuus ja rakkauden herkkyys.

Ehkä pitäisi sittenkin odottaa huomiseen, odottaa olon tasaantumista ja kirjoittaa sitten? Niin monet ajatukset kuplivat pääparan uumenissa. Mutta yritetään sentään! Arto Salmisen Varasto vie katsojan varastoon, joka on enemmän kuin vain työpaikka. Se on paikka, jossa ihmisen elämä saa suuntaviivansa ja muotoutuu omanlaisekseen. Se on paikka, jossa rakastutaan ja ystävystytään. Siellä tavoitellaan omaa etua, petetään työkaveri, varastetaan firmalta ja väitellään eri yhteiskuntajärjestelmien toimivuudesta. Se on paikka, josta mies löytää tulevan lapsensa äidin. Sinne tullaan liian kalliissa mokkanahkatakissa ja siellä pukeudutaan likaisiin haalareihin. Sinne varastoidaan ne ihmiset, joita ei muualla tarvita. 

Ehkä teatteri on ainoa paikka, jossa ulkopuolinen pääsee näkemään niin kutsuttujen duunarien sielun syvyyksiin? Varastojen, autokorjaamojen ja kampaamojen ovet eivät täysin avaudu pelkälle asiakkaalle. Raolleen ne jätetään kyllä. Ihmiset asiakas kohtaa vain rooleina. Tässä näytelmässä heille annettiin kasvot ja ääni, tilaa enemmän kuin vain roolinsa verran.

Jossakin tuolla on valtaisa joukko ihmisiä, jotka kuuntelevat reijo taipaleita ja paula koivuniemiä. Tulee mieleen H.G. Wellsin romaani Aikakone. Eloiden lailla me täällä ilakoimme, annamme morlokkien kuunnella reijotaipaleensa, lukea alibinsa ja lotota lottonsa. He leikkaavat hiuksemme ja korjaavat automme. Eivät he ehkä puhu sujuvasti Nietzschestä tai  kolmikymmenvuotisesta sodasta, mutta jossakin tuolla he ovat, yhtä todellisina kuin me lottoamattomat kirjatoukat.