Sähköposti on ehkä kaikkein persoonattomin ja tympein kommunikaation muoto - jos nyt ei oteta tekstiviestejä lukuun. Sitä on hyvä käyttää, jos on hoidettavana ikäviä asia-asioita. Mieluumminhan sitä on sähköisesti yhteydessä kaiken maailman virastoihin ynnä muihin tylsistyttäviin paikkoihin. Kun kyse on sukulaisista ja ystävistä, niin perinteinen kirje on voittamaton vaihtoehto.

Miksi joku haluaa ajatustensa katoavan bittien taivaaseen tai helvettiin? Kirje on pysyvä, vaikka paperi on materiaalina niin pettävän hauraan oloista.

Tulevaisuudessa voi hyvinkin olla vaikeaa yrittää kuvailla ihmisille, kuinka hieno tunne oli kirjeen avaaminen. Toivon, etten itse unohda sitä tunnetta*. Tähän asti ei ole ainakaan ollut pelkoa moisesta, siitä pitävät huolen ystävät tarroilla, piirroksilla ja kiiltokuvilla varustetuilla kirjeillään.

Tänään sain viehättävän kirjeen sukulaiselta. Se sisälsi kuvan vuodelta 1919. Isoäitini (isäni äiti) on siinä 11-vuotias ja sairastaa. Vuoteessa on valkeat, pitsikoristeiset lakanat, sängyn laidalla istuu hoitajatar potilastaan katsellen. Isoäitini oli tuon viehkon kirjeen kirjoittajan kummitäti.

 

*) Se tunne on lähellä syntymäpäiväilakointia, se on läheistä sukua lahjan avaamisen tuottamalle ilolle.