Näin tietää meitä valistaa Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Minä en sentään "ojast' oltta juonut", mutta ojan pohjalla käväisin kyllä - auton kanssa. Ensimmäistä ja toivottavasti myös viimeistä kertaa elämässäni.

Koettelemus tapahtui eilen perjantaina, 25.1. Tuo vanha keskitalven päivä, talvennapa Paavalin päivä, vanhan kansan mukaan päivä, jona pimeys tietää paljon vainajia tulevaksi vuodeksi. Pyryisen synkkä oli totisesti sää: ajokeli mahdollisimman huono. Paljon loskaa teillä ja sokeuttava valkoinen sade: kumisaapaskeli, kaatumiskeli.

Olin juuri saanut kodin siivottua ja suuntasin kauppaan leivonta-aineksia hakemaan. Luojan lykky, että varustauduin kumisaappailla ja kaksilla sukilla! Kotiin tullessa se tapahtui. Peltilemmikki yksinkertaisesti lähti käsistä. En ajanut mitenkään lujaa, tai muutenkaan hurjistellut. Yhdessä vaiheessa vain sen tajusi, että tässä ei voi nyt tehdä mitään, ojaan mennään eikä sille ihmisvoimin mitään voi. Ihmeen paljon ehtii ajatella muutamassa sekunnissa. Ehtii havainnoida turvavyön olevan (tietysti) kiinni ja kielen pois hampaiden välistä. Ehtii katsella tulevaa "laskeutumispaikkaa" siihen malliin, että onko siellä jotain erityisen vaarallista odottamassa. Ja sitten: huh hei, vauhdikkaasti syvän ja jyrkkäreunaisen ojan pohjalle. Komeasti jäivät auton pyörät sojottamaan ilmaan.

Siitä sitten ulos kömpimään ja vahinkoja havainnoimaan. Itse olin ruumiin ja sielun puolesta kunnossa, tosin harmistuneena, nolona ja huolestuneena auton kunnosta. Tuollaiset onnettomuudet kun tuppaavat näyttämään pahemmilta kuin mitä ne oikeasti ovat. Hurjilta ja luonnottomilta näyttävät, koska auto on tavallisuudesta poikkeavassa kulmassa ja asennossa.

Sen vain sanon, että ihmisiä on suotta parjattu. Ihmisiä moititaan nykyisin siitä, etteivät muka auta sairastuneita tai hätään joutuneita. Se on pelkkää puppua! Minun ei tarvinnut paria minuuttia kauempaa odottaa, kun jo ensimmäinen auttaja pysähtyi. Istutti autoonsa lämmittelemään ja soitti hinausauton. Lisäksi eräs ihminen huuteli minua, onnettomuuden uhria, kotiinsa odottelemaan hinausauton tuloa, sää kun oli kaikkea muuta kuin suotuisa. Monet muutkin pysähtyivät tarjoamaan myötätuntoa ja henkistä tukea. Uutiset vain noteeraavat ne kaikkein negatiivisimmat jutut ja luovat kuvan välinpitämättömistä ihmisistä, jotka muka katsovat vierestä toisen kuollessa tai romuttaessa autonsa.. Ei pidä paikkaansa!

Onneksi riitti hinausavuksi auton auttaminen takaisin tielle. Kiltti ihminen vielä sanoi ajavansa perässäni jonkin matkaa, että selviää varmasti auton ajokunto. Kunnossahan se oli - pääsin kotiutumaan siis ihan omalla kyydillä, tosin oletettua myöhempään, väsyneenä ja harmistuneena seikkailustani.

Tuli koettua sitten tuokin asia, jota ilman ei kai monikaan suomalainen autoilija ole selvinnyt. Siskoni on Tehnyt Sen, mieheni on Tehnyt Sen, lukioaikainen näyttelijäkaverini Teki Sitä Hyvin Usein ja hinausmiehen mukaan sinä päivänä moni muukin Teki Sen ja hänellä piti kiirettä.

Harry, vaan ei Haller 

Minä en olisi minä, jos en kaikesta huolimatta ehtisi lukemaan. Lainasin kirjastosta Anja Snellmanin Harry H.:n. Se on valokuvin varustettu kirjailijan kuvaus Harry Harkimosta ihmisenä. Eräänlainen kaunokirjallinen vastaväite lehtiväen jutuille, joista voi implisiittisesti ymmärtää Harry H:n olevan melkoisen epämiellyttävä ihminen.

Anja Snellman osaa kirjoittaa. Ihailen hänen kielitajuaan ja luovuuttaan, sitä suomen kielen rakkautta, joka kaikissa Snellmanin romaaneissa näkyy. Sisältö sen sijaan on ongelmallinen (sama vika kuin Lemmikkikaupan tytöissä!) tässä kovin laihassa kirjassa.

Snellman yrittää nähdä syvyyttä siellä, missä saattaakin olla pelkkää pintaa. Hän yrittää nähdä enemmän ulottuvuuksia siellä, missä niitä onkin ehkä vain vähän. Useimmat ihmiset unohtavat, että rikas ihminen on vain tavallinen ihminen, jolla on pankkitilillä iso summa rahaa. Sen ei tarvitse olla mitään sen mystisempää. Iso summa rahaa ei tee roskakuskista runoilijaa, eikä sian korvasta silkkikukkaroa. Ei se ihmistä pahennakaan, mutta ei myöskään suo sielua. Omistaminen ei tuo ominaisuuksia. Näkisikö Snellman mitään erikoista ja salaperäistä Harkimossa, jos mies olisi työttömyysturvan varassa elävä lähiöisä?   

Minä en Harkimoa tunne, mutta jos kursiivilla painetut olivat Harkimon omia puheenvuoroja, niin niistä en parhaalla tahdollakaan löytänyt mitään sielullisia syvyyksiä - käytännöllistä ja konstailematonta asennetta kylläkin. Ja on muuten irvokasta verrata jääkiekkopomon liiketoimia Leinon runoiluun. Tekee bisnestä kuin Leino runoja.. Huh!

Eikä minun mielestäni Harkimosta saa väkisin vääntämälläkään mitään Harry Halleria, aidosti aikamme kaupallisuudesta ja henkisestä matalatasoisuudesta kärsivää Arosutta. Hessen Arosusi kuvaa miestä, joka on luopunut maallisista mukavuuksistaan ja elää pienessä vuokrahuoneessa viinipullojen ja banaaninkuorien seassa. Seuranaan hänellä ovat Dostojevski ja Novalis. Minusta vähän tuntuu siltä, että monelle liikemiehelle Dostojevski tuo nimenä mieleen jotain epämääräisen venäläistä - oliko se ennen vai jälkeen Hrustshevin? - ja Novalis assosioituu unilääkkeeksi. Ei tällaisia elämäntyylejä voi verrata toisiinsa. Arosusi hylkäsi kaupallisuuden, mutta Harkimo halleineen ja muine yrityksineen on kyllä kaupallisuuden ja hauskanpidon ylipappi.

Moni nainen on taipuvainen turhaan romantisoimaan miestä, joka lentää suhteesta suhteeseen. Naiset kuvittelevat tässä olevan suuren romantikon, joka vain etsii sitä oikeaa. Ikävä totuus kuitenkin on, että joillekin etsimisen prosessi on olennaista. Matka on päämäärä. Riittää kun saa kokeilla ja etsiä (se voi olla oikein mukavaa puuhaa), vaikka tuloksena olisikin "vain" lyhytkestoinen lempi. Turha näistä on mitään elämää suurempia asioita alkaa kehitellä. Kursiivilla painetuista ainakin sai sen kuvan, että Harkimo on suoraviivainen jalat maassa-ihminen. Snellman se monimutkaistaa, vääntää ja kääntää. Kirja päätyykin kai kertomaan enemmän Anja S:stä kuin Harry H:sta.  

Snellman sanoi toivovansa Harkimon lukevan edes yhden Virginia Woolfin teoksen ennen kuolemaansa. Onnea vain sillekin hurskaalle toiveelle, jonka toteutumisen puolesta en vetoa löisi.