Sain juuri luetuksi Päivi Tapolan Kenraalien kirjeet. On helppoa unohtaa itsenäisyyden alkuvuosikymmenten ajan ihmisten monitaituruus, mutta Tapolan kirja nostaa sen esille. Nuoren Suomen sotavoimista kantoivat vastuuta miehet, jotka olivat monipuolisesti sivistyneitä renessanssi-ihmisiä. Kustaa Tapola - Päivi Tapolan isoisä - oli sotilaan uralle päätynyt lääketieteen opiskelija, Erik Heinrichs oli journalisti ja kirjailija ja marsalkan epäsuosioon joutunut Harald Öhqvist lakimies. Kannaksen puolustuksen voimamies Oesch oli kasvitieteilijä. Päämajoitusmestari Airon haaveissa oli insinöörin ura, ennen kuin elämä vei mukanaan toisille teille. Airo ei koskaan laskenut siltojen lujuuslaskelmia, mutta oli mukana luomassa aluejärjestelmää, joka Suomen oloissa takasi nopean liikekannallepanon mahdollisuuden.  

Kirjeitä lukiessa ei voi kuin surra tätä erikoistumista ja tehokkuutta korostavaa aikaamme. Meidän aikanamme ihmiseltä edellytetään niin kapeaa osaamista: oman alan hallitsemista, piste ja loppu. Laput silmillä kulkeminen on hyve ja humanistisella sivistyksellä ei ole mitään menestystä tai arvoa, koska sen arvoa ei voi mitata rahassa. Siksi yhteiskunnan pyramidin huipullakin saattaa olla (ja on) paksupäisiä ja tietämättömiä ihmisiä.

Kenraalien kirjeet kattavat pitkän ajanjakson Suomen historiassa aina suuriruhtinaskunnan ajan lopusta kuusikymmenluvun loppuun. Nuoret miehet aikuistuvat ja vanhenevat, kirjeissä piirtyy esiin elämän kaari. Tällaista nautittavaa kirjallista ilmaisua ei enää varmaankaan jää jälkipolville tallennettavaksi. Tekstiviesteillä ja sähköpostilla ei ole paperin kykyä kestää ajan hammasta. Kertakäyttökulttuuria siis myös tämä nykyinen ajatustenvaihdon kulttuuri.