Tietokone on kuin lämpöä ympäristöönsä jauhava mylly. Käynnistäessä prosessorin lämpötila on vaatimattomat 46 celciusastetta. Ei kuitenkaan tarvitse kauaakaan pitää konetta päällä, kun lämpöä koneen sisuksissa on 60 astetta. Melkein kuin saunassa siis.

Tietokoneen aivot eivät sula, onneksi. Jos lämpötila nousee liikaa, niin kone on tarpeeksi älykäs sulkeakseen itse itsensä. Se suojelee sisuksiaan.

Menin perjantaina Suomalaiseen Kirjakauppaan "ihan vain katselemaan" - päädyin ostamaan Anja Snellmanin uusimman romaanin Lemmikkikaupan tytöt. Minulla on ollut tapana ostaa, tai pyytää lahjaksi Snellmanin uusimmat teokset. Joskus kuitenkin mieleen tulee ikävä epäilys, että niiden kulta-aika alkaa olla ohi.

Snellmanin vahvuus on hänen rikkaassa kielessään. Kuulun kotimaamme kielen kiihkeisiin rakastajiin, joten siinä on yksi syy investoida Snellmaniin. Kielellisesti yksikään romaani ei ole ollut pettymys, ei tämä uusinkaan. Ongelmat ovat mielestäni juonessa ja henkilöiden uskottavuudessa.

Lemmikkikaupan tytöt on Anja Snellmanille tyypillinen kirjallinen puheenvuoro naisten ja tyttöjen ihmiskaupasta. Anja Snellman on aikaisemminkin kirjoittanut romaaneja, joiden tarkoitus on selkeästi herättää keskustelua jostakin ajankohtaisesta teemasta: Äiti ja koira otti kirpeästi kantaa medikalisaatioon ja lääketeollisuuden rapautuvaan etiikkaan, Safari Club suomi sosiobiologian nousua ja sovinismin verhoamista vulgaariluonnontieteellisiin "tosiasioihin".

Lemmikkikaupan tytöt on siis romaani, mutta ehkä se on myös yritys antaa kasvot tyttökaupalle ja saada ihmiset keskustelemaan. Kirjan päähenkilö on 14-vuotiaana kadonnut Jasmin Martin, menestyvän gynekologin Sara Martinin tytär. Jasmin Martin ystävänsä Linda Rossin kanssa päätyy uteliaisuuttaan seksikaupan piiriin. Nuoret lolitat värvätään näennäisen viattoman lemmikkieläinkaupan kautta. Ensin tytöt hoitavat marsuja ja siivoavat akvaarioita. Jonkin ajan kuluttua siirrytään kulissien taakse, jossa sylitanssi, pornokuvat ja seksipalvelut työllistävät tyttöjä.

Teoriassa - ja käytännössä - kaikki tällainen on mahdollista. Kotimainen media on uutisoinut vanhoista ukoista, jotka maksavat alaikäisille tytöille esiintymisestä pornokuvissa. On myös tiedotettu tapauksista, joissa teini-ikäiset suomalaistytöt ovat myyneet seksipalveluja, vaikka mistään varsinaisesta köyhyydestä ei olekaan heidän kohdallaan ollut kyse. Perusidea siis toimii. Ongelmalliseksi juoni muuttuu siinä kohtaa, kun Jasmin katoaa, eli toisin sanoen varakas, eksentrinen yliopistoprofessori (taidehistorian tuntija, uskontotieteilijä - humanisti!) kaappaa hänet ihan itselleen, henkilökohtaiseksi omaisuudekseen. Tämä enimmäkseen Kastajaksi kutsuttu mies on tietysti lukenut, pitkä ja komea ja aito Humbert Humbertin sielunsukulainen kiinnostuksessaan lolitaikäisiin tyttöihin. Tietokirjojen kirjoittamiselta jäävinä väliaikoina Kastaja tutustuttaa Jasminin siveysvöiden ihmeelliseen maailmaan ja monenkirjaviin seksiakteihin. Välillä mies tienaa rahaa tarkemmin määrittelemättömässä bisneksessä, jorisee synnistä, Saatanasta ja Jumalasta - tilanteen huomioon ottaen hiukan ristiriitaisia puheita.

Humanistina osaan itsekin poimia ensimmäisen epäuskottavan kohdan: humanistiprofessorit voivat olla lukeneita, mutta pitkiä ja komeita he eivät ole. Varakkuuden laitakin on niin ja näin. Siinä puhkesi ensimmäinen kupla. Toinen epäuskottavuus on mielestäni koko kaappaustarina: miksi ihmeessä lolitoihin ihastunut mies pitäisi luonaan nuorta naista 12 vuoden ajan? Nabokovinsa lukeneet muistavat varmasti Humbert Humbertin dilemman: mitä tehdä liian suureksi kasvaneelle lolitalle? Jos ihminen on tarpeeksi häikäilemätön kidnapatakseen toisen ihmisolennon, niin uskoisinpa luonteesta löytyvän riittävästi raakuutta myös tämän ihmisolennon lopettamiseen silloin, kun se on tarkoituksensa täyttänyt. Minä en usko tuollaisen miehen olevan kykenevä rakastamaan uhriaan. Tällaisissa tapauksissahan nainen/tyttö on esine. Kun esine ei enää ole kunnossa, esine hävitetään. Ja hankitaan uusi.

Missään vaiheessa kertomusta ei yritetty millään tavalla selittää Jasminin vapaaehtoista pysyttelemistä piilossa äidiltään. Koti ei ollut väkivaltainen, eikä mielestäni muutenkaan laiminlyövä. Miksi siis suhteellisen normaali ihminen kiduttaa omaistaan epätietoisuudella kohtalostaan? Myöskään alunperin alkanutta seksibisnes-kiinnostusta ei selitetä riittävän uskottavasti. Linda Rossi esitellään kirjassa perinteisenä "huonona seurana" (seksuaalisesti hyvin aktiivinen, napakorut, huono koulumenestys, kroonista valehtelua), mutta Jasminin tuntemaa vetoa juuri tähän tyttöön ei perustella.

Uskon murrosikäisten olevan kykeneviä hyvinkin merkittäviin mielenmaiseman mullistuksiin. Nuori ihminen kokeilee ja etsii rajojaan, mutta mullistuksille ja käytöksen muuttumiselle on useimmiten löydettävissä syy. Minun kokemukseni mukaan Jasminin kaltaiset, hyviä harrastuksia suosivat, urheilulliset ja koulussa menestyvät nuoret eivät eksy tuollaisiin kuvioihin.

Anja Snellmanin kieli on rikasta, sen olen jo todennutkin. Köyhäksi se muuttuu vain romaanin nykynuorten suussa. Erityisen häiritsevää on mielestäni englannin jatkuva mättäminen ihmisten suuhun. Se vaikuttaa jo keinotekoiselta, teennäiseltä. Varmasti suomalainen nuoriso solkkaa finglishiä ihan siinä missä venäläiset nuoret omaa versiotaan venäjän ja englannin sekoituksesta, mutta rajansa kaikella. Minusta on jo nuorten aliarvoimista pistää suuhun joka toinen sana kyökkienglantia. Vähempikin riittäisi.

Triviaalilta kuulostamisen uhallakin kritisoin myös romaanin henkilöiden nimivalintoja. Snellman kirjoittaa yhteiskuntamme ajankohtaisista, tässä hetkessä ja todellisuudessa olevista ilmiöistä, mutta antaa ilmiöt elettäviksi ihmisille, joiden nimet ovat Linda Rossi, Sara Martin ja Jasmin Martin. Kansainvälisillä nimillä voi tietysti olla tarkoituksensa: ehkä niillä yritetään kertoa ilmiöiden kansainvälisyydestä. Mitä Suomessa, sitä Serbiassa. Kuten Venäjällä, niin Espanjassa. Valittu nimitaktiikka ei mielestäni paranna kertomuksen uskottavuutta.

Sama ongelma on ollut aiemmissakin romaaneissa. Snellmanin mieshahmot eivät ole proosallisia mikoja tai petrejä, vaan ukreja ja okkoja. Mahdollista kyllä, mutta vähemmän uskottavaa. Snellmanin henkilöiden sukunimet eivät ole järvisiä ja paanasia, vaan rosseja ja martineja. Snellmanin peruskoulun opettajat eivät asu lähiöissä tai Kirkkonummella rivitalossa, vaan Helsingin keskustassa jugendtaloissa (ovatko nämä ihmiset kokonaan vapaita perintöveroista?) pitäen ihan vain huvin vuoksi yhtä huonetta pienenä henkilökohtaisena taistolaismuseona. 

Todellisuus on joskus niin rumaa, että kaipaa kaunistelua. Fiktion maailmassa kaikki on mahdollista. Jos fiktion tarkoituksena kuitenkin on kertoa todenmukaisesti maailman rumista puolista, niin silloin olisi syytä jättää ympäristöseikkojenkin kaunistelu vähemmälle. Kaikki vaikuttaa kaikkeen: se heikentää koko tarinan uskottavuutta.

En kadu investointiani. 24 euroa ja 90 centtiä voisi käyttää huonomminkin. Jatkossa taidan silti lainata Snellmanin kirjat ensin kirjastosta ja vasta sitten tehdä ostopäätöksen.