Joka tapauksessa tänään olin siellä taas. Eihän se ihan tältä näyttänyt, mutta ainakin tankosarjojen rondeihin ja plié-harjoituksiin olin aika tyytyväinen. Koin ahaa-elämyksen balancoirin suhteen: rohkeasti vain antaa selänkin elää liikkeen mukana, kyllä se siitä! Muuttuuko kuoleva sorsa vielä jossakin vaiheessa kuolevaksi joutseneksi? Sen aika näyttää.
Tunnin lopuksi oli taas lihaskuntotreeniä. Vatsa- ja selkälihasliikkeitä tehtiin posket punoittaen. Minulle vatsa tuottaa vähemmän ongelmia kuin selkä: 40 selkälihasliikkeen jälkeen oli väsyneempi olo kuin vatsapiinan päätyttyä. Ilman tanssijatoverin hoksaavaisuutta olisin muuten unohtanut silmälasit sinne saliin. En käsitä kuinka on mahdollista ollakin näin hajamielinen.
Kävimme sekä Mynämäen että Raision kirjastossa. Saaliiksi sain F.E. Sillanpäätä (Ihmiset suviyössä ja Hiltu ja Ragnar) ja Juhani Seppäsen Selvästi juovuksissa. Truman Capoten Kylmäverisesti lainasin ihan vain verestääkseni muistiani katsottuani jokin aika sitten Capote-elokuvan. Hannu Salaman Se tavallinen tarina löysi myös tiensä kirjastokassiin. Sitä ehdin jo aloittaa kirjastossa. Olipa kerrankin aikaa, niin istuin alas lukemaan Eelin kovasta kohtalosta.
Jos voisin matkustaa aikakoneella tuollaiset 70-90 vuotta taaksepäin, niin tekisin parhaani taistellakseni Juhani Aholle Nobelin kirjallisuuspalkinnon Sillanpään sijasta. Ei pidä käsittää väärin: Sillanpää on hyvä, mutta Aho on parempi. Tämä siis on ainakin minun vaatimaton mielipiteeni, minkä arvoinen se sitten lieneekään.
Kello 23:00
Sain eilen siivousurakan päätökseensä. Mielipuolisessa tarmonpuuskassa jynssäsin uuninkin kaiken muun lisäksi. On puhdasta ja viihtyisää, olohuoneen kauneutta lisäävät tänään ostetut vaaleanpunaiset tulppaanit. Huomenna illalla tulee eräs ystävä vierailulle: taidanpa leipoa jotakin hyvää sen kunniaksi. Olemme tunteneet toisemme jo yli kuudentoista vuoden ajan. 19-vuotiaista ensimmäisen vuoden yliopisto-opiskelijoista on jossakin vaiheessa varttunut kaksi kiitettävän järkevää ja kypsää keski-ikäistä daamia. Vai kuinkahan lienee..?
]]>"In Dublin's fair city
where the girls are so pretty,
I first set my eyes on sweet Molly Malone.
As she wheeled her wheel-barrow,
through streets broad and narrow,
crying: 'Cockles and mussels, alive, alive, oh!'"
Mollyn ansiosta tunti jos toinenkin vierähti nopsaan ja puhdasta tuli. Joten kiitos sinulle, nuorena kuumeeseen kuollut Molly-parka. Yours, (always forever) Peggy.
]]>Ja vasta eilen luin Tieteen Kuvalehdestä kuun olevan ratkaisu energiapulaan. Joskus sadan vuoden kuluttua kiertolaisemme voi antaa ihmiskunnalle platinametalleja ja fuusioreaktorin polttoaineeksi sopivaa heliumin isotooppi-3:a. Elämä muistuttaa aina vain enemmän ja enemmän tieteisromaania. Maailma muuttuu vieraammaksi vuosi vuodelta: vanhana sitä ei varmaan enää koe omakseen, koska se on muuttunut täysin. Kiinnekohtia entiseen ei ole, koordinaatit ovat hukassa.
Helmikuun kuudes:
Varhaisempina aikoina, ennen kristinuskon historian kannalta monin tavoin merkityksellistä 300-lukua, kesti paastokin huomattavasti lyhyemmän ajan kuin nykyisin. Paastottiin päivä, pari ennen pääsiäistä, mutta paastottiin sitten senkin edestä, eli syötiin todella vähän. Olen itse joskus ollut vuorokauden (vain vuorokauden!) kokonaan syömättä ja olotila on melko erikoinen etenkin yhdistyessään unen puutteeseen. Voin kuvitella alkuaikojen kristittyjen pääsiäispalveluksen olleen todellakin kuin toisesta maailmasta: valvominen, rukoileminen, tiukka paasto - ne todella avaavat ovia ja ikkunoita ihmisen mielessä. Valvominen ja ravinnon puute aiheuttavat aluksi olon, jossa kaikki aistit tuntuvat terävämmiltä kuin normaalisti. Vireystaso tuntuu suorastaan nousevan ja energiaa riittää. Tunnetilat heilahtelevat. Ihminen on altis, alttiimpi kuin tavallisesti.
300-luvulla teologian kehittyessä esiintyy mainintoja jo pitemmästä paastonajasta. Keskiajan lopulle tultaessa paastokäytäntö alkoi olla muotoutuneena nykyiseen muotoonsa.
Miten paasto sitten toimii käytännössä? Moni ajattelee paaston aikana enemmän ruokaa, reseptejä ja kauppareissuja kuin normaalisti. Taloudessa kaikki eivät välttämättä tunne halua syödä kasvis- ja (ehkä) kalapohjaista ruokaa kuuden viikon ajan. Joudutaan siis jopa tekemään kahta erilaista ruokaa. Jää perheenäidin mahdollisuus hiljentymiseen melko vähiin siinä häärinässä. Nykyisin sanotaan monen - uskontokuntaan katsomatta - haluavan syödä kasvisravintoa terveyttä ihannoivana aikanamme, mutta enpä ole itse sellaiseen haluun törmännyt. Lienee toiveajattelua.
Paaston aika voisi parhaimmillaan olla vapautta, aikaa ja tilaa. Vapautta arjen askareista ja aikaa käytettäväksi vaikkapa jonkun ajatuksia herättävän kirjan lukemiseen. Vapautta töllöttimen alituisesta huutamisesta ja vapautta osallistumisesta kaiken maailman kissanristiäisiin. Tilaa olla ihminen pelkän suorittajan sijasta, aikaa miettiä omaa paikkaansa tässä maailmassa.
Luettuja kirjoja:
Bret Easton Ellis: Vetovoiman lait. Pidin herran kirjoista eniten 90-luvulla. Niiden nihilismi ja kova kyynisyys järkyttivät ja kiehtoivat samaan aikaan. Vetovoiman lait olen lukenut vuosia sitten, mutta englanniksi: tämä suomennos on nimittäin hyvin tuore, vuodelta 2007. Tietysti kiinnosti vertailla alkutekstiä ja käännöstä. Minusta käännös toimi ihan hyvin, ei ollut ainakaan sieltä huonoimmasta päästä. Tuo nimi vain on hiukan väkinäinen. Olisiko "Vetovoimalaki" ollut parempi? Vähän kuin painovoimalaki. Yhtä vääjäämätätön ja välttämätön, yhtä tosi.
Vetoivoiman lait ilmestyi englanniksi (Rules of attraction) vuonna 1987. Se on todellinen 80-luvun kirja rikkaista yliopisto-opiskelijoista, joille muoto on yhtä kuin sisältö. Pääaineena tuntuu olevan huumeet ja sivuaineina juopottelu ja irtosuhteet. Sangen realistinen kuvaus siis.
Jonas Gardell: Jumalasta. Tämä on light-versio Karen Armstrongin kirjoista. Ristiriitaisia tunteita herättänyt kirja esittelee Lähi-Idän eri jumaluuksien vaikutusta juutalaisuuden ja kristinuskon jumalakuvan kehitykseen. Teksti on helppolukuista, sujuvaa ja viihdyttävääkin. Tiedonmurujen seassa on sitten Gardellin omaa pohdiskelua. Gardell etsii itselleen sopivaa jumalaa jumalakuvien laajasta joukosta. Näin miestä tuntematonta lukijaa hämäsi hieman se, kun hän kertoi joidenkin seurakuntalaisten estäneen hänen pääsynsä ehtoolliselle. Syytä en kuitenkaan kirjassa ollut huomaavinani. Tein taustatutkimusta ja ainakin Wikipedian (ei mitenkään täysin luotettava tietolähde) mukaan hän elää rekisteröidyssä parisuhteessa toisen miehen kanssa. Eli veikkaisin siis ehtoollisskisman johtuneen tästä? - Jos laajempi kuvaus tästä aihepiiristä (jumalasta, ei homoseksuaalisuudesta & rekisteröidyistä parisuhteista) kiinnostaa, niin Karen Armstrongin Jumalan historia on tutustumisen arvoinen.
]]>
Enpä muuten muista milloin viimeksi olisin suoranaisesti riidellyt jonkun ihmisen kanssa^. Eikä tämä tarkoita minun olevan ihmisenä jotenkin esimerkillinen - ei todellakaan. Kiukkuisia ajatuksia tulee ajateltua päivittäin, vaikka niitä ei kasvoilta lukisikaan. Välistä (=usein) myös moitin ihmisiä PuoLiskoiselle. Ja olen Äyskis-Tiuskis kotona. Kodin ulkopuolella pienet asiat raivostuttavat: jonkun ihminen vitkasteleminen kaupassa hedelmä- ja vihannesvaa'alla. Ja kassalla lörpöttelemään jäävät ihmiset, joita tuntuu riittävän juuri silloin kun itse on kiireinen. Joskus saan tuulta purjeisiin joutuessani jostakin syystä heräämään kesken unieni.
Sarkasmi, iva - ne kuuluvat valitettavan usein kuvioon kun puhun esimerkiksi politiikasta PuoLiskoiselle. Kieli on kerkeä heittämään terävän kommentin tuosta tai tästä. Sellaista on elämäni. Minun ei ehkä tarvitse pyytää anteeksi keneltäkään yksittäiseltä riitakumppanilta, koska sellaista ei ole. Tarvitsee "vain" pyytää anteeksi koko ihmiskunnalta.
En pysty pakottamaan itsestäni esiin rakkautta. En osaa puristaa sitä esiin kuin hammastahnaa putkilosta. Tunteita ei voi pakottaa. En ehkä pysty rakastamaan kaikkia ihmisiä, mutta yritän* edes olla myötämielinen heitä kohtaan. Tarkoittaen sitä, että suhtaudun positiivisesti & rohkaisevasti heidän pyrkimyksiinsä, olen ystävällinen, en loukkaa heitä ja yritän ymmärtää heitä heidän lähtökohdistaan käsin. Dalai Lama sen oikeastaan sanoi: "My religion is kindness". Kiltteys, ystävällisyys! Rakkaus on niin iso sana, sen säästää harvoihin ja valittuihin ihmissuhteisiin. Ystävyyskin on iso sana, siksi puhun mieluummin ystävällisyydestä, joka on hillitympi ja vähemmän sitova. Onni on taas sellainen suuri sana - en tiedä pystynkö tekemään ihmisiä onnellisiksi. Minulle riittäisi sekin, jos pystyisin edes joskus tuomaan hitusen ilon tuiketta tullessani. Onni on iso sana, ilo on pienempi.
Pienet asiat, pienet teot, päivä kerrallaan. Pienet tavoitteet? Tulee mieleen se Isaac Bashevis Singerin romaani, oliko se The Manor vai The Estate, jossa mies kysyy rabbilta miten pitää elää, mitä pitää tehdä? Ja rabbi vastaa: älä tee pahaa.
Pian vaihtuu nettikoti
PuoLiskoinen on tavattoman kiltisti työstänyt minulle uutta blogikotoa. Pian muutan sinne, grotenfelt.net:iin, jossa minulla on jo paikka varattuna. Mutta vielä ei ole sen aika. Se tapahtuu joskus monen teekupillisen päästä.
^) Nyt kun asiaa mietin, niin taisi olla vuonna 2000. Jos siis ei lasketa näitä Äyskis-Tiuskis-hetkiä kotona ja lähiomaisia..?
*) Ei sekään aina helppoa ole ja monesti menee pieleen hyvä yritys.
]]>Huivikiellot voivat johtaa hu(i)vittaviin tilanteisiin. Pitäisikö esimerkiksi kristityn ilmaista uskontokuntansa, jos sattuisi syystä tai toisesta kietaisemaan huivin päänsä ympärille? Kristityllähän se ei olisi niin vahva uskonnollinen symboli.
]]>Onpa ongelmaa kerrakseen. Paavi on oikeassa vaatiessaan kriittisyyttä tieteellisiä keksintöjä kohtaan. Sitten tulee mutta: eikö paavin samassa uutisessa ilmenevä kielteinen asenne keinohedelmöitykseen ole tavallaan ihmisten jakamista A- ja B-luokan ihmisiin? Vaikka en usko kenenkään uskonnollisen johtajan suoranaisesti syyttävän näin alkunsa saaneita ihmisiä, niin pitäisikö heidän vanhempiensa muka katua tieteen avustuksella syntyneitä rakkaita lapsiaan? Tämä ei aukene minulle.
Hedelmöitettyjä munasoluja käyttävä kantasolututkimus on tietysti ongelmallinen asia eettisesti, mutta moni uskovakin nainen käyttää ehkäisykeinona kierukkaa, joka tuhoaa hedelmöittyneen munasolun estämällä sen kiinnittymisen kohdunseinämään. Roomalaiskatolinen kirkko ei vieläkään virallisesti ehkäisyvälineitä hyväksy, mutta käytännössä niiden käyttö on arkipäivää niin katolilaisten kuin muidenkin keskuudessa. Kumpi on pahempi: alkion tuhoutuminen kantasolututkimuksessa, vai sen tuhoutuminen kierukan käytön seurauksena? Miksi kantasolututkimuksesta puhutaan ja kierukasta ei? Pitäisikö tästä edes puhua, jos eettiset pelisäännöt on sovittu?
Turkin uutinen huivin sallimisesta pelottaa heitä, joille maan sekularisoituminen on tavoite numero yksi. Ollaanko Kemal Ataturkin perintö hylkäämässä? Minä en ymmärrä tätä huivisotaa. Jos uskova musliminainen haluaa sitä käyttää, niin miksi ei? Miksi Turkki ei voisi olla osa Eurooppaa myös huivipäisine naisineen? Huivin pakottaminen naisen päähän on ihmisen vapauden rajoittamista, mutta yhtä lailla on sen rajoittamista kieltää jonkun tällaisen vaatekappaleen käyttö - etenkin jos sen käyttö pohjautuu henkilökohtaiseen vakaumukseen. Minusta huivia paljon suurempi ongelma on maan ihmisoikeustilanne.
Kantasolututkimukset ja huiviriita: siinä läntisen maailman ihmisoikeusongelmat. Down-syndroomaisten ihmisten käyttäminen itsemurhapommittajina - siinä puolestaan karu todellisuus tilanteesta Irakissa. Meillä - ehkä onneksemme - ihmisoikeuskiistely on solutasolla, mutta tuolla toisaalla tapetaan epäröimättä "hyödyttömät" pois maailmaa pilaamasta. En tiedä sanoisinko Suomeen syntymistä lottovoitoksi, mutta totta ihmeessä olen kiitollinen syntymästäni maahan, jossa jokaisella on oikeus elää.
Unia ja hajanaisia ajatuksia
Näin unen, jossa olin osittain muuttunut pöllöksi. Ovidiaaninen metamorfoosini ei ollut vielä kokonaan tapahtunut, mutta silmäni olivat pöllön silmät ja oli höyheniäkin. Ajatukset ja muu olemus taisivat olla inhimilliset. Mietin unessa, että en voi mennä tällaisena ulos: kaikkihan huomaisivat tilanteeni. En muista oliko minulla linnun nokka. Sellainen voisi olla kätevä, voisi suuttuneena nokkia toisia. Ei tuo mikään varsinainen painajainen ollut, vaikka hämmentävä olikin.
PuoLiskoinen on luonut meille oman nettiuniversumin. Hän on kokeillut jo blogin pitämistäkin pienessä mittakaavassa. Itsekin saatan siirtyä tuohon meidän uuteen nettikotiimme, mutta siihen on vielä aikaa.
]]>On puolitalven keskiviikko. Näin on tavattu kutsua Paavalin päivää seuraavaa keskiviikkoa. Puolet talvesta on kulunut, talven selkä on jo taittunut. Onneksi oma selkäni ei taittunut, kun Paavalina ojaan itseni ajoin.
Ja vielä tänään tapahtunutta:
Itse soisin jokaisella lapsella olevan oikeus syntyä mahdollisimman terveenä, eikä sitä terveyttä ainakaan saisi tietoisesti tuhota äidin päihderiippuvuus. Elämäntavoista riippumattomille sairauksille ja vammoille ei mitään voi, mutta tuntuu ikävältä ajatella jonkun ihmistaimen aloittavan elämänsä vahingoittuneena vain sen vuoksi, ettei äiti malttanut olla juomatta/huumeilematta/pilleröimättä raskausaikaa. Yhdeksän kuukautta on lyhyt aika, eikö sitä voisi viettää suhteellisen selvänä?
Mietin vain pakkohoidon käytännön toteutusta ja sen eettisiä ongelmia. Tietääkseni ensimmäinen neuvolakäynti sijoittuu noin suunnilleen raskausviikoille 8-10. Tietysti raskaus on silloin vielä aivan alussa, mutta olisiko päihteiden käyttö ehtinyt vahingoittaa alkiota jo tuossa vaiheessa? (1) Ja jos näin on, niin pitäisikö ensimmäistä neuvolakäyntiä aikaistaa ja pitäisikö se saada pakolliseksi*? Tämä siis on kysymys yksi. Kysymys kaksi koskee päihderiippuvuuden toteamista. Tietysti on helppoa havaita, jos joku ihminen on neuvolakäynnillä päihteiden vaikutuksen alaisena, mutta harva kai on. Useimmat pyrkivät salaamaan taipumuksensa mahdollisimman huolellisesti neuvolan väeltä. (2) Voiko päihderiippuvuuden testata luotettavasti - avainsana: luotettavasti! - verikokeella tai virtsanäytteestä? Monet päihteet poistuvat elimistöstä lyhyessä ajassa. Niin - hiuksista taitaa saada viitteitä pitemmän aikavälin käytöstä? Ainakin joidenkin aineiden?
Kysymys kolme koskee rajanvetoa haitallisen, erittäin haitallisen ja pakkohoitoa vaativan päihderiippuvuuden asteesta. (3) Missä vaiheessa äiti on niin pahasti hakoteillä, että pakkohoito on vaihtoehto? Ja kuka sen määrittelee tapauskohtaisesti?
Lopuksi voisikin kysyä (4) kuinka hoito toteutetaan käytännössä ja (5) mitä se maksaa ja (6) kuka^ sen maksaa. Jos olisin oikein ilkeä ilonpilaaja, niin voisin lisätä sulkuihin seitsemännen kysymyksen: mistä tähän pakkohoitoon suunnattavat rahat ovat pois, mutta ehkä en sentään ala niin pikkumaiseksi?
Mietin tupakoinnin muodostamaa ongelmaa. Tupakoinnista on tutkitusti haittaa sikiölle - eikö tähän aiota puuttua? Entäpä anorektikkoäidit? Paastoavat raskausajankin ja vaarallisin seurauksin? Puuttumisen kynnys ja rajan vetämisen ongelmat lienevät tässä ne eettiset pulmapaikat, jotka pitäisi selvittää. Jos niistä koskaan pystytään yksimielisyyteen pääsemään.
Lyhyitä luonnehdintoja luetuista kirjoista:
Eila Jaatinen: Iloiset kilot: totta ja tarua tuhdeista tytöistä. Hauska ja reipas, runostelevakin kirja kaikista, jotka eivät mahdu kokonumerojen 36-44 väliin. Tekstin joukossa on myös lystikkäitä piirroksia, jotka jo itsessään ovat melkoinen piristysruiske ankeaankin talvipäivään. Riimejä, tarinoita, myyttejä ja uskomuksia lihavuudesta - tässä kirjassa on kaikkea. Ja myös idoleita ja samaistumisen kohteita pyöreille. Tällaiset kirjat voivat auttaa väärien kauneusihanteiden kanssa painivia naisia.
Leena Lander: Käsky. Tästä romaanista on paljon melua pidetty. Se kuvaa vuoden 1918 tapahtumia, naispuolisen punakaartilaisen kohtaamista valkoisen tuomarin ja esivallan kanssa. En suoraan sanottuna jaksanut lukea tätä loppuun, niin tavanomainen ja ennalta arvattava oli juoni. Joskus kaipaisin jotain uudenlaista otetta vuoden -18 tapahtumista, edes romaanimuodossa. Saan kai odottaa turhaan. Mihin tällaisia edes tarvitaan? Kai joka kodissa on Väinö Linnan Pohjantähti-trilogia heti Raamatun vieressä kirjahyllyssä, siinä sitä on riittävä totuus meille. Vaikka fiktiota olisikin.
Paavo Rintala: Maatyömies ja kuu. Tähän tarinaan suorastaan rakastuin! Kertomus pienistä ihmisistä, maan hiljaisista: heitä ei kutsuta Linnan juhliin, eivätkä he kouluta lapsiaan yliopistossa. Tässä romaanissa oli jotakin, joka toi mieleen Myytilliset tarinat. Se uskomus illan hämärissä liikkuvasta vanhasta ojankaivajasta, Lapiomiehestä, joka myös tulee noutamaan työetiikaltaan moitteettoman Väinön tuonpuoleiseen - siinä mytologia on astunut tähän päivään, nykyaikaan. Kiehtova kirja.
Runostelua
Kuoltuani teen kotini puuhun.
Elän lehdessä, jota auringon valo hellii,
olen valkea runko, jolla leppäkerttu mönkii.
Annan kodin linnuille, taivaan matkustavaisille
ja öisin oksillani tähtiin kurkotan.
*) Neuvolakäynnithän eivät ole Suomessa pakollisia. Neuvola on oikeus, ei velvollisuus. Näin siis ainakin vielä. Eri asia sitten kuinka neuvolan pakolliseksi teko vaikuttaisi asiakkaiden ja henkilökunnan välisen luottamussuhteen kehittymiseen.
^) Tähän kysymykseen uskon tietäväni jo vastauksen. Eihän siihen ole kuin yksi vastaus: veronmaksajat. Leikataanko varoja vaikkapa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluista, että saadaan odottajien pakkohoito pystyyn? Vai karsitaanko vanhusten saamia palveluita?
]]>