On helppoa unohtaa kaikki ne muutokset, joita mahtuu esimerkiksi jo minunkin ikäiseni ihmisen elämään. Ensinnäkin: sääennustukset. Muistelin juuri eilen lapsuuteni primitiivisiä säätiedotuksia. Meteorologi seisoi Suomen ääriviivojen edessä ja kiinnitteli herraties millä sinitarralla sopiviin kohtiin aurinkoja ja pilviä. Auringot olivat sellaisia pelkistettyjä: keltaisia ympyröitä, joissa säteiden virkaa hoitivat kolmiomaiset oranssinkeltaiset venkulat. Siitä sitten pystyi vetämään joitakin johtopäätöksiä koskien seuraavan päivän säätä. Mitään pitkän aikavälin ennustuksia ei ollut.

Nykypäivän television säänoitailuun verrattuna lapsuuteni pahviauringot ja kartonkipilvet vaikuttavat todellakin kivikautisilta. Nykyisin sääennustusten auringot säteilevät ja sadepilvistä tulee sadetta. Ukkonen leiskauttelee salaman silloin tällöin ja lumipilvestä tipahtelee aidon näköisiä hiutaleita. Uljas, uusi maailma! 

Toinen pieni ero tallennettavaksi unohduskirjaan: vempeleet ja kapineet. Tarkemmin sanottuna vempeleiden ja kapineiden voittomarssi kodeissamme. Minun lapsuuteeni ei kuulunut VHS-vempelettä. Eikä tietokonetta (ei sitä tosin ollut muillakaan). Mikroaaltouunit tulivat yleisesti käyttöön minun ollessani teini-ikäinen. Vedenkeittimiä ei näkynyt. Me teenjuojat saimme nöyrästi pistää teepannun liedelle. CD-soittimia ei tietenkään ollut, eikä mp3-kapineita. iPodeista nyt puhumattakaan. Kasettinauhurit ja kauhistuttavan suuret älpeelevyt pitivät huolen nuorison viihtymisestä. Ja viihdyimmehän me.

En tahdo unohtaa pahviaurinkoja. En tahdo unohtaa maailmaa, jossa valmisruokien valikoima oli pieni ja tietokoneiden näyttöruudut eivät pakastaneet meitä kylmällä valollaan. En ihannoi mennyttä, mutta en myöskään tee niin nykyhetken suhteen. Aikansa kutakin, sanoi pässi kun päätä leikattiin.

Kyllä (vanhakin) kansa tietää! 

Huomasin juuri Joosepin päivän olleen ja menneen. Se oli 19.3., heti eduskuntavaaleista seuraava päivä. Vanhat karjalaiset uskoivat Joosepin päivänä - päivä sinne tai tänne - tulevan talven viimeisen pyrytyksen. Näin ainakin meitä valistaa Kustaa Vilkuna Vuotuisessa ajantiedossaan. Vanha kansa saattoi olla yllättävän tietäväistä: täällähän oli todellinen myräkkä 18.3. ja sää äkeänä vielä seuraavanakin päivänä.

Tänään muuten on kevätpäiväntasaus. Lupaus valosta, yhä kasvavasta.

Seuraava merkittävä päivä maaliskuussa onkin Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian ilmestys 25.3. Tasan yhdeksän kuukautta ennen joulua.

Naomi Campbell ja minä

Näennäisesti meillä ei ole mitään yhteistä. Mutta niinpä vain löytyy yhteinen nimittäjä, kun tarpeeksi huolella etsii: moppi! Valokuvamalli Naomi Campbell siivoaa osana yhdyskuntapalveluaan, jonka hän sai pahoinpideltyään jonkun lähimmäisensä. Minä siivoan, koska pidän siististä kodista. Ja koska pian alkaa allergia-aika ja pölyn määrän olisi hyvä olla minimissä. Ja koska siivoaminen on tehokasta hyötyliikuntaa potenssiin kymmenen.  

Huhtiniemen hautojen otaksutaan nyt kuuluvan aikaa sitten unohtuneeseen ortodoksiseen hautausmaahan. Voi hyvinkin pitää paikkansa. Muistan lapsuudesta Hubertusseuran tallien lähettyvillä olleen alueen, jossa hautakivet olivat jo puolittain palanneet maaäidin povelle ja sammal peittänyt niissä lukevat nimet. Tarkkasilmäinen saattoi ehkä erottaa niissä venäläisiä nimiä, kyrillisiä kirjaimia ja etäisiä vuosilukuja.

Nykyisin varuskunta-alueella ei enää ole ratsastustallia (Hubertusseura löysi ratsastuskoululleen uuden kodin raviradan lähettyviltä) ja veikkaisin kyseisen hautausmaankin olevan vielä unohdetumpi kuin minun lapsuudessani. Ehkä joskus viidenkymmenen tai sadan vuoden päästä joku lyö lapion maahan sillä alueella ja hämmästyy löytäessään vainajia. Ja taas alkaa alusta tämä, mitä nyt olemme käyneet läpi. Keitä, miten, miksi?

"Ikuista valkeutta heijastavan kynttilän tavoin.."

Tänään on pyhäinpäivä. Ortodoksisessa kirkossa muistetaan Karjalan pyhittäjäisiä ja valistajia. Puolisoni vietti juhlapäivää viemällä peuralta hengen. Peura oli ollut urospuolinen. Nyt se on parisenkymmentä kiloa lihaa ja luuta. Aine ei katoa - se vain muuttaa muotoaan.  

Lappeenrannan Huhtiniemeen haudatut vainajat tuovat muistoja mieleen. Muistoja nuoruudesta, jonka yhtenä hulluna kesänä kiipesimme Huhtiniemessä olevaan hyppyritorniin. Talvisin siellä viihtyivät mäkihyppääjät.  

Huhtiniemessä oli myös teekkarien ja muiden vastaavien opiskelijoiden asuntola. Huhtiniemessä suunnistettiin joskus, kun liikunnan opettaja sai äkillisen kunnianhimon puuskan. Silloin me Lappeenrannan Lyseon tytöt saimme kokea suuren onnen suunnistaa Huhtiniemessä lähempänä olevan Päällystöopiston - nykyisin Maanpuolustuskorkeakoulun - metsikön sijaan.

Huhtiniemessä järjestettiin myös ikimuistoinen Lyseon liikuntapäivä. Muistan käärityt farkunlahkeet, kuumana paistavan auringon, petankin pelaamisen ja sen, että paras ystäväni lähti kesätöihin Ahvenanmaalle pian tuon liikunnallisen elämyksen jälkeen.

Äitini kertoman mukaan kummisetäni treffaili nuoruudessaan tuomari Toivo Tapanaisen* tytärtä. Tapanainen oli myös isäni vanhempien perhetuttava.

*) Tapanaisesta: tuomari Tapanainen oli Lappeenrannassa tunnettu hahmo lähinnä vuodan 1918 tapahtumien vuoksi. Silloin hän toimi kenttäoikeudessa, joka määräsi punaisella puolella sotineita ammuttavaksi. Kun Huhtiniemi rävähti uutisiin, niin silloin - ja Arposen kirjan luettuani - oletin kyseessä olevan vanhan kaunan Tapanaista kohtaan. Tällaisissa tapauksissa katkeruus elää pitkään. Etenkin kun Tapanainen ei ainoastaan tuominnut punaisia, vaan myös oli myös liikeasioissaan menestyksekäs. Kateushan on kansan pahin vika. Olipa Huhtiniemen tapahtumista mitä mieltä hyvänsä, niin mielestäni Arposen kirjaa ei voi pitää todisteena puolesta tai vastaan. Historian tutkimus on edelleenkin tiedettä, ei koottujen huhupuheiden julkaisemista ja perusteettomia oletuksia.